Monsterboard

Muumion räpellykset (Uusi tarina sivulla 3)

Fanien Lordi-maailmaan sijoittuvia novelleja (short stories), tarinoita ja muita tuotoksia.

Moderators: psyanide, Hemitys

Postby Nixa » Wed Feb 20, 2008 5:51 pm

Katselin tuossa noita linkkejä ja..
Hellanlettas että joku piirtää kivasti. :wink:
Älä nyt vaan vähättele niitä töitäsi ja taitojasi. Tiedät itsekkin, että sulla on ihan homma handussa. Jatka samaan malliin.

Diu diu ja vielä yksi juttu: *tahtoo nähdä Kitan paperillasi*
~ Every time.. i look at you..
User avatar
Nixa
 
Posts: 646
Joined: Wed Feb 07, 2007 5:41 pm
Location: rumpujen takana

Postby Muumio » Wed Feb 20, 2008 6:16 pm

Beastie wrote:No jopas, tämähän vaikuttaa mielenkiintoiselta. :) Kirjoitusvirheitä ei silmiini osunut, ja vaikka niitä olisikin en itse huomannut niitä. Kirjoitustyyli on sujuvaa ja teksti pysyy mukavasti kasassa..tästä voidaan kai päätellä että mielelläni lukisin lisääkin. : D


Kiitosta, Beastie (:
Kyllä siellä varmana on joku virhe. Jossain tuolla piilossa...

Nixa wrote:Katselin tuossa noita linkkejä ja..
Hellanlettas että joku piirtää kivasti. :wink:
Älä nyt vaan vähättele niitä töitäsi ja taitojasi. Tiedät itsekkin, että sulla on ihan homma handussa. Jatka samaan malliin.

Diu diu ja vielä yksi juttu: *tahtoo nähdä Kitan paperillasi*


Minulla on joku alitajunnallinen pakko mettästää töistäni virheitä, ja haukkua ne lyttyyn. Myönnän, että piirtäminen sujuu, mutten siltikään osaa olla tyytyväinen.

Ja pistetääns sitten Kitaa tulemaan kun ehdin.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby Muumio » Tue Mar 04, 2008 10:11 pm

Anteeksi pusku.

Tässäpä teille ykkösluku Bad Omenista. Alunperin tämän piti olla kakkosluku, joten joitain asioita on jäänyt vähän epäselväksi tähän pätkään, joten selityksen nimissä mainitsen semmosen tärkeän asian, että Amen on ihastunut Awaan, mutta Awa puolestaan ei pahemmin pidä Amenista, tai ainakaan tyyppi ei myönnä pitävänsä. Jossainvälissä on tulossa tähän tarinaan liittyvä pieni selvennyspätkä, jossa Awa ja OX liittyvät Lordin porukoihin, ja jonka alun perin piti olla ykkösluku. Pätkä ei kuitenkaan oikein istunut tarinaan, koska siinä puhuttiin ajasta ennen tuota päivää 7.3.2019. Jätin sen siis eräänlaiseksi One Shotiksi, jonka julkaisen sitten myöhemmin. Se ei ole vielä valmis.

Ja sitten sanottakoon vielä sekin, että tämä pätkä, jonka kohta saatte lukea, on ihan helevatun sekavasti kirjoitettu. Koetan parannella sitten aikain myötä(tiedän siis tämän olevan harvinaisen paskaa tekstiä, joten siitä ei erikseen tarvitse huomautella, vaikka rakentavaa palautetta mielelläni vastaan otankin).

Asiaan:

Luku 1

Auringon viimeiset säteet värjäsivät ruskallaan maastoa, luoden talven koettelemaan luontoon erilaisia sävyjä, elävöittäen sitä ankeaa harmautta hetken ajan, ennenkuin tuo tulinen taivaankappale katoaisi jälleen yöksi horisonttiin.

Kaikin puolin ilta vaikutti täysin normaalilta alkukeväältä, vaikka yliluonnollisuuden kosketus tuossa paikassa, eräässä Lapin pohjoisimmista osista, olikin suuri. Ihmisillä vain ei ollut pienintäkään tietoa siitä yliluonnollisten petojen olinpaikasta, Pääkallometsästä, joka sijaitsi eräässä Lapin metsistä. Tuon metsän alku oli aivan normaalia, havupuitten täyttämää aarniometsää, mutta sen keskiosissa, siellä, missä hirviöiden valtakunta alkoi, oli eräänlainen näkymätön muuri, joka kätki sisäänsä metsän sen osan, jonne ihmisiä ei haluttu. Muurin rajan saattoi tavallinen ihminen ylittää, mutta mikään metsässä ei muuttunut, se Pääkallometsä, jossa hirviöt asuivat, ei näkynyt lainkaan tavallisille ihmisille.

Maaliskuun seitsemännen päivän vastainen yö aukeni Pääkallometsässä täysin normaaliin tapaan. Metsän asukit heräsivät unestaan yön pimeimmillä hetkillä, aloittaen tyypilliset askareensa, täysin tietämättöminä ihmisten luomasta uudesta uhasta, joka voisi muuttaa jokaisen monsterin elämän lopullisesti. Tai, kyllä tästäkin joku jo tiesi.

Hiljaisessa metsässä jokainen ääni kuului selvästi. Linnun lalua ei ilmassa kuulunut, eivätkä metsän asukit olleet sitä kaikkein liikkuivaisinta tyyppiä, joten juoksuaskelten tasainen rummutus kaikui aavemaisessa ympäristössä esteettä erään epäkuolleen muumion juostessa täyttä vauhtia kohti metsän keskustaa, ja sitä rapistunutta puutaloa, jossa hän muutaman muun monsterin kanssa asui. Muumio oli tyypilliseen tapaansa maastojuoksullansa, jota hän tätänykyä harrasti yleisesti - Pääkallometsän eloton ilmapiiri kävi ajanmyötä hieman tukalaksi, joten jotain oli keksittävä.

Lenkillään ollessaan Amen oli samalla käynyt 'aamiaisella' ihmisten ilmoilla, mitäpä muutakaan, kuin sydämiä syömässä. Siinä uhrinsa valittuaan muumio oli kuitenkin kuullut jotain hyvin hetkauttavaa sen onnettoman ihmisen suusta, jonka sydämen hän myöhemmin repi irti ja söi:
”Kyllä teidät vielä niiden uusien aseiden avulla tuhotaan!”, oli tuo sanonut ennen kuolemaansa. Vaikka muumio tiesikin että tavalliset aseet eivät aiheuttaneet vahinkoa monstereille, olivat sanat jääneet kalvamaan hänen mieltään. Pitäisihän ihmistenkin jo olla oppineet, ettei tavallisilla pistooleilla satutettu 'heitä, jotka tulivat rajan takaa', joten jotain pahaentestä tässä oli, jos ne kerran alkoivat uhoamaan jotain aseiden avulla tuhoamisesta. Hermostuneisuus oli vallannut muumion mielen, ja hänen voisi sanoa pelkäävänkin, jos ei itsensä, niin ainakin lähimmäistensä puolesta.

Amen ei ollut ainoa, joka oli liikkeellä yöhön pimenevässä illassa. Hänen ripeät juoksuaskeleensa eivät kuitenkaan saaneet seuraa, toiset askeleet eivät rikkoneet hiljaista ilmapiiriä, huolimatta siitä, että lähellä Amenta, liikkui liasta harmaantuneeseen hameeseen sonnustautunut aave, joka näytti huomanneen kohti juoksevan muumion jo kauaa, ennenkuin tuo ylipäätään tuli edes näkyviin. Aave pysäytti kulkunsa ja jäi nojaamaan erääseen puuhun, odottaen, että muumio tulisi yhä lähemmäs.
”Ja sinä se senkun vain juokset”, aave totesi Amenin ollessa hänen kohdallaan, saaden hänet kääntämään hämmästyneenä katseensa äänen suuntaan- juoksemaan keskittynyt Amen ei ollut huomannut lainkaan paikalle pöllähtänyttä Awaa.
”Awa?”, sanoi muumio kysyvästi, vaikka kyllä hyvinkin tunnisti paikalle saapuneen aaveen. Hämmennyksissään tuosta yllättäisestä havainnostaan Amen oli jäänyt tuijottamaan sekunnin murto-osaksi muualle, aaveeseen, eikä suinkaan eteensä, kuten pitäisi. Hän ei ehtinyt pysähtyä kokonaan huomatessaan silmäkulmassaan tumman hahmon lähenevän, vaikka hän jarruttikin vahvasti. Nopeasti muumio tunnisti sarvipään silmäkulmassaan, se oli OX, samaan monsterijoukkoon kuuluva bulltauri, joka hänkin oli sattunut paikalle. Auttamattomasti he törmäsivät toisiinsa, horjahtaen kumpainenkin rähmälleen maahan, jääden hetkeksi hämmästynyt ilme naamallaan tuijottamaan toisiinsa.

Hermostuksen takia yllättäinen vihan aalto pyyhkäisi Amenin yli, ja hän nousi ylös, karjaisten OX:lle;
”Helvetti OX, varoisit kuule vähän!”
”Täh?”, älähti bultauri hämmästyneenä, kunnes muumion vihanpuuska tuntui tarttuvan häneenkin: Amenin olisi pitänyt olla varovaisempi, ei OX ollut muumiota huomannut tultuaan muutaman puun takaa, huolimatta siitä, että oli kuullut tuon rämisevät askeleet jo kaukaa. Kuitenkin, muumion pitäisi ennemminkin pyytää anteeksi, kuin alkaa raivoamaan.
”Itte juoksentelet täällä päättömästi, mokoma aivoton muumio!”, hornanhärkä murahti nousten itsekin ylös maasta. Bulltaurin sanat näyttivät suututtavan Amenia entisestään, ja tuo tähtäsi lyönnin OX:in naamaan. Tässävälissä poikien pientä sanaharkkaa seurannut Awa päätti puuttua peliin. Mitä siitäkin nyt seuraisi, jos saman monsterijoukkueen jäsenet alkaisivat tapella keskenään. Aave heilautti nopealla liikkeellä kättään, jolloin Amenin nyrkki vetäytyikin yllättäin taaemmas, kuin muumio olisikin saman tien perunut lyöntiaikeensa. Pienenksi hetkeksi hämmennys valtasi Amenin mielen, kunnes hän tajusi siirtää katseensa Awaan, joka katsoi nyt sekä Amenta, että OX:ia varsin tympeällä ilmeellä, mutisten sitten jotain, ja kadoten yhdellä pienellä käden liikkeellä paikalta.
”Awa...”, sanoi muumio vielä aavenoidan perään, jokseenkin katuvan oloisella äänellä, yleisestikin hieman pettynyt ja lyöty ilme kasvoillaan. Amen tajusi kuitenkin vääntää naamansa jälleen peruslukemille nähdessään OX:in kysyvänsävyisen, mutta huvittuneen ilmeen.
”Älä sinä siinä...”, mutisi muumio turhaantuneena mulkaisten sarvipäistä toveriaan pahasti, varoittavasti.

Bulltauri pyyhki myös huvittuneisuutensa pois, vaihtaen sen vakavuuteen, hieman kummastuneeseen ilmeeseen.
”Et sie yleensä noin hermoheikko ole. Onks joku vikana?”, OX kysäisi, luoden kysyvän ilmeen muumioon, vaatien vastausta. Yleensä Amen oli sangen rauhallinen persoona, eikä heti aloittanut sanasotaa, mikä pisti bulltaurin silmään terävästi, ajatellen muumion äskeistä vihanpuuskaa. Amen käänsi katseensa hetkeksi OX:iin näyttäen yllättäen kovin vaivaantuneelta.
”No... Kerron sitten kotona, että muutkin kuulee”, muumio lopulta totesi vaisun vakavasti heilauttaen kättään pienellä liikkellä eteenpäin, kohti kotia, alkaen sitten kävellä ripein askelin osoittamaansa suuntaan. OX jäi hetkeksi hömistyneenä seisomaan paikalleen Amenin menoa seuraten, mutta lähti sitten itsekin talsimaan talolle päin.

Awa oli ollut talolla jo hetken aikaa, ja istui nyt Mr. Lordin vieressä sohvalla Kitan raadellessa banaania lattialla.
”Ja aina tosta toosasta tulee sitä samaa paskaa...”, pääperkele mutisi itsekseen ilmeisen tyytymättömänä ohjelmatarjontaan. Ja ihmekös tuo, Kalutut Elimet ja Tanssii Tortillojen Kanssa eivät todellakaan olleet mitään kovin suurta herkkua enää sen jälkeen, kun kyseisiä sarjoja oltiin tehty yhdeksänsataatuhattayhdeksänkymmentäyhdeksän jaksoa liikaa. Turhautuneena Pepsiään ryyppien Lordi vaihteli kanavia, haukkuen jokaisen vastaantulevan ohjelman Awan kanssa.

Heidän luova keskustelunsa typeristä ohjelmista kuitenkin keskeytyi Amenin törmätessä sisään ovesta OX kannoillaan.
”Tota... Mulla olisi vähän asiaa...”, muumio sanoi kiireesti, hengästyneellä äänellä, asettuen sohvalle Lordin viereen, vaikka hänen olisi tehnytkin mielensä istahtaa Awan viereen. Kokemuksesta Amen kuitenkin tiesi, ettei se ollut se kaikkein järkevin vaihtoehto kuitenkaan, varsinkaan, kun muumio halusi olla aaveelle mieliksi.

OX asettui myöskin sohvalle, Kitan loikatessa lähemmäs, kuullakseen paremmin, mitä Amenilla oli kerrottavanaan.
”No, pistäs kuuluen”, hymähti Lordi vetäen huikan Pepsistään, ennenkuin taas siirsi katseensa sivusilmällä muumioon.
”Siis. Olin tyypilliseen tapaani maastojuoksuretkelläni, ja poikkesin samantien syömään. Kuulin, että ihmiset ovat alkaneet tehdä uusia aseita tuhotakseen meidät...”, kertoi muumio mietteliään vakavasti. Samalla hän pisti merkille, Awan ilmeen vakavoituneen myös.

”Tuskin ne mitään saa aikaiseksi. Uhkailevat vain”, sanoi Lordi hetken hiljaisuuden jälkeen huolettomalla äänellä, vaikka Amenin sanat jäivätkin hetkeksi kaikumaan Lordin mieleen. Ilmeisesti muumion uutinen pisti hänetkin miettimään, vaikkei demoni oikein uskonutkaan ihmisten osaavan tehdä mitään, joka pystyisi yliluonnolliseen. Parempi kai oli kuitenkin osata varautua asiaan.
”Ei se pelkkää uhkailua ole...” totesi Awa yllättäin, saaden osakseen muiden monstereiden, jopa Kitankin, kysyvän katseen.
”Tehän tiedätte, että nään aika usein jonkinsortin enneunia. Niin on tapahtunut tässäkin asiassa. Mutta kuten tiedätte, olen myös luuloharhainen. Laskin nämä unet luuloharhaisuudeksi, sillä en itsekään olisi uskonut ihmisten keksivät joitain meille oikeasti vaarallisia aseita...” hän totesi vakavana.
Hetken hiljaisuus vallitsi monstereiden yllä, jokaisen miettiessä vakavasti tätä uutta uhkaa. Pikkuhiljaa Kitan ilme alkoi kuitenkin muuttua vakavasta milteimpä järkyttyneesti.
”Eikö Kita saa enää tappaa ihminen!?”, alieni yllättäin huudahti ilmeisen järkyttyneenä. Eihän se saisi olla totta!
Lordi katsahti järkyttyneeseen hammaspeikkoon myötätuntoisella ilmeellä, nostaen naamalleen hetkeksi surumielisen hymyn.
”Parempi, että pysytään kauempana ihmisistä, ennenkuin saadaan lisätietoja uhasta”, hän totesi. Kieltämättä elämästä tulisi harvinaisen tylsää ilman tuttuja tapporeissuja, mutta riskejä tässä tilassa ei kuitenkaan kannattanut ottaa.
------------------------

ED: Meikä on nuhassa, ja räpelteli paintilla. Jee.
http://img84.imageshack.us/img84/376/jeesc2.png

Versio 2 verellä höystettynä
http://img212.imageshack.us/img212/1904/jee2iz2.png

Ihan onnistunut, kun ajatellaan, että se on piirretty nuhasena paintilla. Ja siinon hei taustakin. Wou.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby eneyra » Sat May 03, 2008 6:05 pm

monsu wrote:WOW! :shock:
Sinähän osaat piirtää todella hyvin! Olen kateellinen sinulle... kaikki osaavat piirtää paremmin kuin minä...


Mä oon tehny ihan saman havainnon täytyy kai aloittaa armoton treenaus ton piirtämisen suhteen.... Ja pakko sanoo (taas kerran) että kita kuva on kyl ihan super lutuinen.... :) (ei lie kauheen yllättävää mut sanon sen silti...)
Kita ja kalma rocks!!!!!
User avatar
eneyra
 
Posts: 97
Joined: Sat Apr 26, 2008 7:18 pm

Postby Muumio » Wed Jul 02, 2008 7:03 pm

Mnöms. Jaskampas päivittääkin tämän joskus. Awapitoista materiaalia tosin. Joo-o, taaskin kerran, muttakun tuo vaan sattuu olemaan niin inpsiroiva hahmo.

Blood

Pidemmän kommentin saatte lukea devistä, mutta voe hittolainen silti, kun on onnistunut kuva vaeikka itte sanonkin. Ja tämä on jo jonkinverran vanhakin, jotain muutaman kuukauden. Tosin nyt tuostakin alkaa iskeä silmään erilaisia anatomiavirheitä. Köö.

Tök

Tuommonen, jonka aloitin maanataina ja tein valmiiksi tänään. Skanneri valotuksineen, kontrastit epätasaisuuksieen. Siinä täydellinen tiimi pilaamaan omastakin mielestä onnistunut kuva. Kiitos vaan niille niin. *murisee skannerille* Pidemmän vuoratuksen luette devistä taaskin.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby ~Girl from the Night~ » Fri Jul 04, 2008 6:08 pm

Siis.... Liian hienoja ollakseen totta! Upeaa, fantastista! Todella tarkkaa työtä noissa oot kyllä nähny vaivaa! :D
let it snow<3
User avatar
~Girl from the Night~
 
Posts: 431
Joined: Wed Jun 28, 2006 6:28 pm
Location: Lapua

Postby Muumio » Fri Jul 04, 2008 9:58 pm

~Girl from the Night~ wrote:Siis.... Liian hienoja ollakseen totta! Upeaa, fantastista! Todella tarkkaa työtä noissa oot kyllä nähny vaivaa! :D


Oho. Mukavaa, kun immeiset tykkää ^^ Nuo kaksi ovatkin tähänmennessä huolellisimmin tehdyt Lordiaiheiset työt, joten vaivannäössä ihan oikeassa olet.

Kiitos kommentistasi~
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby Muumio » Sun Aug 24, 2008 12:38 pm

Molen puskutraktori D8 Ääää.

Nosiisjuupöö.
Awan menneisyydentarina meni vähän uusiksi, kiitos yhden uneni(sama tapahtui myös Lordin mennelle). Pakkohan siitäkin aiheesta oli väätää sitten tarinakin, jonka prologin näätte tässä. Ja mie en sitten tällä tarkoita, että Awan tahi Lordin Mie Oon Lordissa ja Alkuperä-sarjiksessa esiintyneet menneisyydet olisivat huonoja, syyttäkää niitä mokomia uniani, jotka käskivät kirjoittaa tämän tyhmän tarinan.

Ihmisille tiedoksi, että Bad Omen kuoli, kun en jaksanut sen tarinan typeryyttä enää. Tämä, Pimeyteen Kahlittu - nimellä kulkeva tarina ottaa sen paikan. Kirjoitusvirheistä saa ja pitää ilmoittaa.

Tarina saattaa tässä elellä suuntaan jos kolmanteenkin, joten älkää ihmetelkö, jos ykskaks väännän prologin kokonaan uusiksi ja teen kaikkea kummallista tämän kanssa. Hös.

Kärsikäähän.
________________________________________

Pähkinän kuoressa

Nimi: Pimeyteen Kahlittu
Ikäraja: K-15
- Ainakin se K-15. Lordilaiset ovat hyvin pimeää kansaa, niitten mielestä ihmisten teurastus mahdollisimman verisellä tavalla on kivaa. Sisältää siis väkivaltaa.
Tyylilaji: Angst
Yhteenveto: "Kukaan ei ole hullu jo syntyessään"
- Pistin Lordi-yhtyeen kosketinsoittajamonsteri Awan menneisyyden vähän uuteen uskoon erään uneni siivittämänä. Myöskin itsensä pääpirun, Mr. Lordin menneisyys meni uusiksi, ja se ensiintyy pienempimuotoisesti tarinassakin.

Prologi on jaettu chaptereihin, kun se tykkäsi niin kovin venähtää.
Ja olisin muutes tosi kiitollinen, jos joku Rovaniemenmurretta osaava ihminen voisi kääntää minulle nuo Lordin puheet oikeaoppiselle Rollo-murteelle.
____________________________________
Pimeyteen Kahlittu


Luku 1


____________________________________________________
Chapter 1
___________________________________________________
Alkuillan aurinko oli pudonnut taivaankannella alemmas, roikkuen nyt vain hieman horisontinviivan yläpuolella. Ilta oli hiljainen, kaupungin meteli oli hiljennyt rauhalliseksi autonmoottorin hurinaksi. Asukkaat tiesivät auringon laskevan mailleen parin tunnin sisällä, tiesivät pimeyden ottavan jälleen vallan yöksi muuttuvasta päivästä, ja jokainen kaupunkilainen oli kyllä tietoinen siitä, että pimeän aikaan ulos meno oli riskialtista. Tämän tiesivät myös kolme nuorukaista, jotka matkasivat kohti metsän pimentoja. Ripeiden askelten tasainen rummutus kaikui hiljaisessa ympäristössä, hiekan ratistessa kolmikon kengänpohjien alla. Yksi heistä, suhteellisen pitkä ja hontelo poika käveli kahden muun edellä, kääntyen tasaisin väliajoin hoputtamaan takanaan kävelevää kahta sisarusta.
”Ayla ja William, pistäkääs vähän vauhtia. Meillä ei ole koko iltaa aikaa, aurinko laskee ja paholaiset heräävät”, hän sanoi, vääntäen äänensä lauseen lopussa teennäisen pelottelevaksi, hyppelehtien sitten edemmäs polulla. Närkästyneesti Williamiksi kutsuttu keskikokoinen poika, arviolta kuudentoista vanha, avasi suunsa uhmakkaaseen vastalauseeseen. Hänen villisti hapsottavat hiuksensa rengastivat tiukkaa ilmettä hänen kasvoillaan.
”Turpa kii, Umir. Tässä on vielä monta tuntia pimeään”
Aylaksi kutsuttu hento ja lyhyehkö tyttö taasen naurahti kevytmielisesti veljensä ja serkkunsa sanasodalle, joka oli jatkunut lähes koko matkan kaupungista metsäpolulle. Naurahdus sai Umirin puheista ärsyyntyneen Williamin vilkaisemaan tyttöä perin murhaavalla ilmeellä, joka sai tytön ilmeen jälleen vakavoitumaan. Hän ei missään muodossa pelännyt veljeään, mutta näki silti parhaaksi jättää Williamin ärsytyksen Umirille

”Mihin muuten viet meidät?” kysyi Ayla Umirilta hetken hiljaisuuden vallittua poikakaksikonkin välillä. Umir käännähti jälleen sisarusten puoleen hymyillen vinosti. Hänen harmaat silmänsä tuikkivat ilkikurisesti hontelon pojan tanssahdellessa takaperin polulla.
”Löysin jotain jännää tuolta mettästä. Se on semmonen oikein vanha sairaalarakennus, epäilen, että se on ollut mielisairaala”, hän sanoi hilpeästi, käännähtäen jälleen ympäri, loikkien eteenpäin kuin Pieni Punahilkka konsanaan. Williamin tympiintynyt ilme vaihtui yllättyneeksi yhdessä Aylan kanssa korvien vastaanottaessa rakennuksen karmivasti kalskahtava nimi. Kumpikaan sisaruksista ei ollut koskaan kuullut, että alueella olisi joskus ollut moinen hourula, joten heidän oli aluksi vaikea uskoa Umiria.
”Mistä päättelet sen olevan mielisairaala? Ihan hyvinhän se voi olla vain hylätty kauppahalli tai jotain”
Ayla ei jättänyt epäluuloaan pimentoon, ja se kaikui selvänä hänen äänestään, näkyi voimakkaana hänen silmistään.
”Hehe. Sen näätte sitten hyvät ihmiset”
____________________________________________________
Chapter 2

____________________________________________________
Umir loikki pirteästi sisälle vanhaan, ränsistyneeseen rakennukseen Williamin ja Aylan jäädessä epäileväisesti kurkkimaan ovensuuhun. Vanhan talon likainen, hylätty, olemus ja tunkkainen lemu ei houkutellut heitä astumaan sisälle varmoin jaloin. Sisarukset vaihtoivat epäilevät katseet keskenään, kunnes siirsivät päänsä taas serkkuaan kohden. Umir naurahti ja tuijotti sisaruksia innosta tuikkivin silmin.
”Hei mammanpojat. Tää on vaan hylätty rakennuksenpahainen, ettehän te tätä pelkää!”
Vaikka poika oli kolmikosta selvästi rohkein, olihan hän vanhinkin, ei yllytyshullu William voinut enää jättäytyä turvallisesti ovensuulle, vaan tallusti muutamalla varmalla askeleella serkkunsa viereen. Kummatkin pojista kääntyivät odottavasti katsomaan epäluuloisena ympärilleen pälyilevää Aylaa.
”Sisko hei. Tules tänne, ettet jää paisti tutkimusmatkasta!” maanitteli William leveästi hymyillen.
”En tiedä sitten. Olen taikauskoinen, kuten tiedätte. Jos täällä on aaveita tai joitain, niin ne ei kyllä tykkää, jos tunkeudutaan tänne.”
Tytön selitys ei tehnyt vaikutusta poikiin, pikemmin hänen taikauskoisuutensa huvitti heitä.
”Älä höpise, Ayla. Täällä ei ole mitään pelättävää”, sanoi Umir kannustavasti, kävellen tytön luo varmoin askelin. Hän tarttui tytön käsivarteen kiskaisten Aylan mukanaan sisälle. Serkkupojan teko ei miellyttänyt tyttöä, mutta hän päätti olla vaiti, lähtien nöyrästi jatkamaan matkaa poikien jalanjäljissä.

Kolmikko suuntasi infotiskin luo, jokaisen tiiraillessa vuorollaan ympärilleen.
”Mihin suuntaan lähetään?” kysyi William, ilmeisen innostuneena tästä uudesta tutkimusmatkasta. Alun epävarmuus oli jo karissut pois hänen harteiltaan pojan katsoessa uteliain silmin Umiriin, joka näytti miettivän vastausta. Parin sekunnin kuluttua hän ojensi kätensä kohti rakennuksen takaseinää vievää käytävää, jonka perältä lähti portaat yläkertaan.
”Noo. Jos lähettäisiin vaikka tuonne?”

Päätös oli yksimielinen, eikä Aylalla tai Williamilla ollut vastustelemista. Niinpä he lähtivät kävelemään Umirin osoittamaan suuntaan, Aylan ollessa edelleen hyvin epävarma koko touhusta. Tyttö oli epäilemättä ainoa taikauskoinen porukassa huolimatta siitä, että heidän asuinkaupunkinsa oli joutunut selvästi yliluonnollisten jännitteitten uhriksi niiden käsittämättömien, mystisten murhien perusteella, joita sattui useina öinä pimeän laskettua.
Synkkä rappukäytävä aukesi heidän eteensä, saaden kolmikon huomion osakseen. Jokainen heistä tutki portaita sekunnin pari, jokaisen sortuneen ja ajan heikentämän kohdan merkille pistäen. Umirin johdolla matka jatkui yläkertaan, jonka synkät käytävät ottivat heidät suopeasti vastaan. Yläkerrassa huoneita oli paljon alakertaa enemmän, ja ne oli numeroitu, paljastaen, että ne olivat joskus pitäneet sisällään potilaita. Huomattavasti karmivammiksi olisi myös voinut luonnehtia näitä käytäviä, joiden lohduttomasti auki jääneet ovet tuntuivat jokainen kertovan omaa, synkkää, tarinaansa huoneiden asukeista. Seinät, jotka ennen olivat loistaneet puhtaalla valkoisuudellaan olivat nyt liasta harmaat.
”Tästä päättelen tämän olevan mielisairaala”, totesi Umir yllättäen pimeyteen, saaden sekä Williamin, että Aylan säpsähtämään. Sisarukset pistivät myös merkille serkkunsa äänen muuttuneen vakavammaksi. Sanojensa vakuudeksi poika avasi lähimmän oven, näyttäen sen takaa paljastuvan ankean näyn sisaruksille. Oven takana oli laaja huone, jossa ei ollut muuta, kuin kuusi sänkyä, kahdessa kolmen pedin rivissä, huoneen vastakkaisilla päädyillä. Huoneen takaosassa oli vain yksi pölyinen ikkuna, joka ei tuonut nimeksikään valoa likaisenvalkoisille seinille. Osaksi myös pöly hämärsi huonetta, ja erottaakseen yksityiskohtia, oli kolmikon pakko tarkentaa katseitaan. Muutamiksi sekunneiksi hiljaisuus laskeutui heidän ympärillen, jokaisen tuijottaessa huoneen hämärään. Lähes minuutin hiljaisuus lepäsi heidän harteillaan, kunnes Aylan peläsynyt henkäys mursi sen, tytön ottaessa yhden, nopean, askeleen taaksepäin. Nuorukaisen siniset silmät olivat pelokkaat, ja tytön olemus oli pelästynyt.
”Minä näin jotain”, hän parahti nielaisten. Hän saattoi olla aivan varma, että pöly oli muodostanut ihmishahmon huoneeseen. Hän oli nähnyt sen niin selvästi, oli havainnut, kuinka pöly sankkeni ihmishahmon muotoon.
”Kuvittelet vain, sisko hyvä”, William tuhahti voimatta peittää sitä totuutta, että siskon yllättäinen säikähdys oli saanut hänetkin pelästymään. Koko touhu arvelutti häntä taas parin sekunin ajan; jos Ayla olisikin oikeassa?
”Haha, yksiä pupupöksyjä olette molemmat. Ettehän te ole vielä nähneet eristyssellejäkään, ja kummatkin olette jo ihan järjiltänne.”
Sen suuremmin ei Umir ottanut osaa Aylan näkyyn, letkauttaen senkin taas omaan leppoisaan tapaansa huumoriksi, viattomaksi leikiksi, joka kuitenkin tässä tilanteessa tuntui niin sopimattomalta.
”Eristyssellejä? Umir, älä. Olen varma että näin jotain… Tämä ei ole enää ollenkaan kivaa”, Ayla sopersi pelokkaasti, katsoen serkkuunsa. Hänen silmistään paistoi ahdistus ja anovuus. Tyttöä todella ihmetytti se, että pojat eivät olleet huomanneet olentoa, jonka hän oli niin selvästi nähnyt siinä seisseen. Epäluulo otti tilaa mielessä, ja tyttö pelkäsi mielenterveytensä järkkyvän kohta. Mielisairaalan kaltainen paikka ei tosiaankaan ollut hänen mielestään leikkimistä varten, oli se sitten kuinka autio tahansa. Kuuluvasti nielaisten tyttö koetti karkoittaa kurkkuaan puristavan pelontunteen, avatessaan suunsa tuomaan julki pyyntönsä:
”Lähdetään vaan pois täältä”

Tytön anelu sai rohkeamielisen Umirin vain hymähtämään, päätään tympiintyneesti pyöräyttäen.
”Hyvä on, kultakutri. Painu karkuun vaan, pärjään Williamin kanssa kaksinkin”, poika tuhahti, hymyillen jälleen leveästi. Hän tiesi hyvin Aylan olevan liian arka, jotta hän voisi yksin lähteä palaamaan takaisinpäin, ja yllytyshullu William jäisi sairaalaan vaikka väkisin ainoastaan antaakseen itsestään rohkeamman kuvan. Ayla loi lyödyn katseensa maahan, huokaisten väräjävällä äänellä. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin alistua serkkunsa sanojen alla. Vilkaisu veljeenkin oli todistanut, ettei tuo tahtonut lähteä minnekään.
Niin matka jatkui, yhäkin syvemmälle vanhan sairaalan käytäville, tunnelman käydessä entistäkin synkeämmäksi roskien ja saastan vanhan rakennuksen käytävillä lisääntyessä entisestään.

He pysähtyivät seuraavan kerran vasta käytävän päässä. Kolmikko oli kulkenut nyt yläkerran ensimmäisen, suoran käytävän päähän, ja he seisoivat nyt rakennuksen ulko-oven yläpuolella.
”Täällä ovat eristyssellit”, Umir virnisti, muuntaen äänensä jälleen teennäisen uhkaavaksi. Hän tarttui lähimmän huoneen oveen, ilkikurisen katseen porautuessa sisaruksiin yhdessä pirullisen virneen kanssa. Tähän pimeyteen yhdistettynä Umirin ilme sai irvokkaan pelottavan sävyn, huolimatta siitä, että sekä William että Ayla tiesivät serkkunsa ilmeilyn vain ilkikuriseksi leikiksi, jolla poika koetteli kanssaihmistensä rajoja. Pojan käsi painui alemmas kahvalla, ja sisarukset olivat varmoja, että kohta kuuluisi lukon napsahdus, että ovi aukeaisi paljastaen synkän sisustansa katsojille. Mutta ei, odotettua ääntä ei kuulunut, eikä ovi auennut. Hieman hämmästyneinä kaksikko siirsi katseensa Umiriin, kumpaisenkin miettiessä, mitä mokoma serkku oli taas saanut päähänsä. Hontelon pojan ilme oli kuitenkin yhtä Williamin ja Aylan kanssa; hän ei temppuillut.
”Se ei aukea, vaikkei ole edes lukossa. Ihan kuin joku, tai jokin, vetäisi ovea takaisin kiinni. Kahva on varmaan jotenkin paikoiltaan”, Umir ärähti, kurtistaen hämmentyneesti kulmiaan. Hän ujutti sormensa oven väliin, aikeenaan vetää tuo auki. Niin hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä, sillä Aylan päästämä kirkaisu keskeytti hänen aikeensa, pojan kenties hieman ärtyneenkin katseen kääntyessä kultakutrista tyttöä kohden, vaatien syytä tähän häiriöön. Oli se nyt kumma!
”T-takanasi...”, Ayla ja William sopersivat yhteen ääneen, pojan osoittaessa vapisevin käsin jotain serkkunsa selän takana. Tylsistyneenä Umir puhalsi ilmaa huultensa välistä pyöräyttäen päätään ylenkatsovana.
”Ei siellä mitään ole...”, hän mutisi, käännähtäen kuitenkin ympäri. Aluksi hän ei edes tajunnut sitä, mikä hänen edessään seisoi, ajatellen vain omia ajatuskantojaan; sitä, ettei uskonut täällä olevan yhtä ainutta aavetta tai muuta sen kaltaista. Tämä usko kuitenkin mureni teräviksi siruiksi päin hänen kasvojaan, kun hän huomasi katsovansa suoraan epänormaaleihin, viirupupillisiin silmiin. Nuo silmät eivät peilanneet muita tunteita, kuin mielipuolista hulluutta, vihaa ja katkeruutta. Umir horjahti taaksepäin, painautuen vasten ovea takanaan. Hänen edessään seisoi valkoiseen hameeseen pukeutunut nainen, jonka kalvakat kasvot olivat täysin värittömät, niin kovin kuolleet. Kalpeus korostui olennon syvänmustia hiuksia vasten, tehden näystä entistä kammottavamman, luoden kasvoille vielä pääkallomaisemman vaikutelman. Yhtä hyvin Umir olisi voinut katsoa pääkalloa. Tämä jokin oli kuitenkin paljon kammottavampi kuin yksikään kallo, jonka hän oli nähnyt. Jollain kummallisella tavalla tuo olento eli, vaikka näyttikin niin kovin kuolleelta. Se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä, sai tähän astisesti poissa pysyneen pelon tarttumaan hänen mieleensä väkevällä otteellaan. Äkkiä Umir tajusi, kuinka järkevää olisi ollut totella Aylaa – heidän pelokkaiden silmiensä edessä seisoi ilmiselvä aave, joka ei näyttänyt olevan kovin iloinen nähdessään kolmikon. Lamaantuneena ovea vasten painautunut Umir kykeni ainoastaan katsomaan laajenneilla silmillään aaveen vastaaviin, kuin toivoen, että tätä kautta pääsisi pakoon tilanteesta.

William ja Ayla olivat vähintäänkin yhtä järkyttyneitä kuin serkkunsakin, vaikka kaikkein todennäköisin uhka olikin Umirilla. He eivät kyenneet liikkumaan, vaan olivat jääneet paikoilleen patsaitten tavoin, eleettömästi ja ilmeettömästi. Järkytys oli saanut heidät vajoamaan syvään shokkitilaan, jonka takia heidän silmänsä olivat jääneet tuijottamaan aavetta, tajuamatta mitään muuta ympärillään. He näkivät suorastaan inhottavan hyvin, kuinka ilmeettömyys aaveen kasvoilla vaihtui avoimeen hulluuteen.
Olento liikutti oikean kätensä ranteen kiertävään liikkeeseen, sormien painuessa hetkeksi vasten kämmentä, kunnes ne taas suoristuivat. Täydessä harmoniassa olennon kädenliikkeen kanssa Umir näytti painuvan yhä vahvemmin vasten seinää takanaan, aivan kuin näkymättömät kahleet olisivat sitoneet hänet paikoilleen, mitätöiden liikkumismahdollisuudet. Kuin kuolemantuomion saaneena hänen pakomahdollisuutensa oli viety, ja poika saattoi nyt odottaa ainoastaan sitä helpottavaa lopullisuutta, joka veisi tuskan ja pelon mennessään. Vaikkei mitään pahaa ollutkaan toistaiseksi tapahtunut, hän tiesi, ettei pääsisi enää hengissä pois.

Pelonsekainen kauhu Aylan ja Williamin mielessä käski heidän juosta karkuun ja pelastaa henkensä kun he vielä saattoivat, mutta pienikään sivuaskel ei suunnannut heitä otollisempaan kulmaan pakoa ajatellen. He olivat täysin lamaantuneita, ja heidän jalkansa painoivat kuin lyijy – ne eivät suostuneet nousemaan ylös maasta, vaikka kaksikko mitä yritti.
Pakomatka ei alkanut edes silloin, kun aave suuntasi nahkaremmein sidotun vasemman kätensä kohti Umirin kasvoja, sivaltaen yhdellä nopealla liikkeellä pojan oikean silmän sokeaksi. Tarkalleen ottaen kynnet painuivat jonnekin syvälle silmäkuoppaan, kaivaen sen kuopastaan kokonaisena irti.
Veri roiskahti lattialle pojan alapuolella, kivun pakottaessa hänet vajoamaan hiljaa maahan näkymättömien kahleiden kadottua hänen käsistään ja jaloistaan. Hän painoi kätensä oikean silmänsä päälle, tai tarkalleen ottaen siihen, missä silmän olisi kuulunut olla. Nyt tilalla oli enää tyhjä kuoppa, josta veri vuosi solkenaan. Kipu, joka silmän menetyksestä koitui, oli tehdä pojan hulluksi, ja oli vähällä, ettei hän pyörtynyt tuskasta. Suurella vaivalla, kaiken itsekurinsa käyttäen hän kohotti yksisilmäisen katseensa Aylaan ja Williamiin, parahtaen voimattomasti:
”Lähtekää nyt vetään siitä, ennen kuin tuo ottaa teidät silmätikuikseen!”
Pelkässä istuma-asennossa pysyminen tuotti ylitsepääsemätöntä kipua, ja lopulta pojan oli pakko kaatua maahan. Hänen epätavallisen paksu, tyhjä ja tuskaisa äänensä jäi jyskyttämään pelokkaitten sisarusten mieliin. Ne piinaavat sanat toistuivat heidän päänsä sisällä toistumistaan, repivät heidän jännittyneitä hermojaan riekaleiksi. Ne sanat, se pelko ja tuska, joka niistä kuulsi läpi, sai pakokauhun laskostumaan tiukasti heidän ajatuksiinsa, tehden sisaruksista pakoon pinkovia saaliseläimiä. He ottivat ensimmäiset juoksuaskeleensa Umirin kehotuksesta, kompuroiden paniikissaan kohonneisiin laattoihin, liukastuen lattialla lojuviin papereihin. He kaatuivat lähes joka askeleella, kompuroiden jälleen ylös samalla, kun joutuivat kuuntelemaan serkkunsa hermoja raastavia tuskanhuutoja. Umirin peli olisi pelattu, hän ei selviäisi hengissä sen mielipuolisen aaveen käsistä.
Kumpikaan sisaruksista ei uskaltanut kääntää katsettaan eristysselleihin päin, ei uskaltanut kohdata sitä veristä näyttämöä, joka jäi metri metriltä kauemman heidän taakseen.
Sisarukset tiesivät kaiken sen pakokauhunsa keskeltä olevansa tekemisissä jonkun yliluonnollisen kanssa, joka tulisi tappamaan heidätkin yhtä lailla kuin Umirin, elleivät he löytäisi tietään mielisairaalasta poisvievälle käytävälle ja ulko-ovelle. Pois tältä painajaisen olomuodon saaneelta tutkimusmatkaltaan. Pois, pois... Se oli ainoa ajatus.

Käytävä tuntui jatkuvat paljon pidemmälle, kuin mitä tullessa. William ja Ayla tunsivat juoksevansa paikallaan, etenemättä edes yhtä senttiä yhdelläkään askeleellaan. Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien jälkeen he saattoivat huomata porraskäytävän lähenevän. Toivonkipinä syttyi pelokkaisiin mieliin, saaden sisarukset nopeuttamaan juoksuvauhtiaan, hapuilemaan käsillään porraskäytävän kaiteita. Toivo oli kuitenkin kohtalokas tunne tässä tilassa; se sai mielen valppauden laskemaan hieman, kaiken huomiointikyvyn keskittyessä yhteen asiaan. Tässä tilassa juokseminen vaati suuren osan keskittymiskyvystä, jotta tasapaino pysyisi. Nyt, kun huomio hieman herpaantui, teki helposti virheliikkeen…
Hieman Aylan edessä juossut William kompastui, ennen kuin ehti tavoittaa portaikon. Poika lensi mahalleen maahan tukahtuneesti huokaisten. Hän koetti pyrkiä heti ylös, mutta kaatui uudelleen tuskaisan parkaisun saattelemana. Poika nousi väkinäisellä liikkeellä istualleen, siirtäen vasemman jalkansa vierelleen. Jalka oli polven alapuolelta vääntynyt luonnottomaan kulmaan, murtuneena. Se mitätöi Williamin mahdollisuudet paeta, heikensi nuorukaisen siskon mahdollisuuksia pelastua.
Ayla pysähtyi, uskaltamatta kuitenkaan vilkaistakaan veljeensä, saati sitten kurkistaa taakseen. Pelko iskeytyi takaisin hänen mieleensä, pakotti tytön ohittamaan maassa istuvan nuorukaisen ja suuntaamaan kohti portaita.
”Ayla... Älä jätä mua tänne! Älä...”
Epäilemättä tyttö olisi juossut tiehensä, elleivät veljen itkuiset, toivottomat sanat olisi saaneet häntä pysäyttämään kulkunsa, ja kääntämään katseensa hiljaa Williamiin. Koko ajan Ayla joutui puremaan hammastaan, pitämään mielensä lujana, jottei olisi vain kompuroinut tiehensä. Tytöllä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä voisi tehdä. Hän tiesi omatuntonsa murenevan pala palalta, jos vain lähtisi jättäen veljensä kuolemaan, mutta pakokauhu siveli hermostunutta mieltä koko ajan, uskotteli pakenemisen olevan parempi vaihtoehto.

Kaiketi tilanne olisi jatkunut yhtä toivottomana vielä kauan, ellei aave olisi ilmestynyt kuin tyhjästä Aylan sivulle, hänen ja portaikon väliin. Pelästyksestä tyttö kirkaisi, Williamin älähtäessä yllättyneesti, ja yrittäessä ryömiä huonolla menestyksellä karkuun.
”Et kai meinannut jättää veljeäsi tänne ihan yksin?”
Kolkko naurahdus kantautui aaveen suusta tunteettomien silmien läpitunkevan katseen porautuessa syvälle Aylan pelokkaisiin silmiin. Tytön oli pakko kääntää katseensa muualle, sulkea silmänsä kätensä nyrkkiin puristaen. Hän käytti kaikki itsehillintänsä viimeisetkin rippeet pysyäkseen paikallaan tuomiotaan odottaen. Kauaa hän siltikään kyennyt pysymään liikkumatta, vaan vapisi koko ajan kuin haavan lehti, horjahtaen aina välillä muutaman alitajunnallisen askeleen taakse, ja taas eteen. Lopulta hän ei enää kestänyt, vaan lähti päättömästi juoksemaan muualle, kaikkein lähimpänä olevaan käytävään, joka sattui viemään hänet yhä syvemmälle vanhan sairaalan sokkeloihin. Hän saattoi kuulla takaansa vain mielipuolista naurua, sekä veljensä vaimeaa rukoilua. Korvat yrittivät sulkea äänet pois ympäriltä, mutta tulosta ei ollut. Edes juokseminen yhä kauemmas ja kauemmas tapahtumapaikalta ei tuntunut olevan tarpeeksi tehokas eriste, vaan se mielipuolinen nauru ja tuskanhuudoiksi muuttuneet rukoukset tuntuivat seuraavan häntä koko ajan, kun takaa-ajaen. Kyyneleet kastelivat tytön posket, omatunto soimasi Aylaa hänen mielessään. Miksi, voi miksi tämä kaikki tapahtui? Pariin otteeseen hän joutui pysähtymään, sulkemaan silmänsä ajatuksiaan kootakseen. Jokin alitajunnallinen tunne sai hänet melkein kääntymään kannoillaan, palaamaan veljensä luokse, mutta itsesuojeluvaisto ja pelko saivat hänet taas kumoamaan ajatuksensa, pakomatkan jatkuessa.

Tyttö huomasi uuden porraskäytävän siintävän edessään, ja vasta laskeuduttuaan haparoivasti alas jokaisen porrasaskelman, hän saattoi kuulla äänien vaimenevan, mutta kokonaan ne eivät hiljentyneet. Hermostuksissaan tyttö jatkoi juoksuaan päättömästi pohjakerroksessa, ja tuli osaksi tiedottomasti laskeutuneeksi vielä yhdet portaat alemmas. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, että syöksi itsensä vain syvemmälle toivottomuuttaan, miinustaen selviytymismahdollisuuksiaan monella prosentilla.

Paniikista vapisevat jalat tekivät virheliikkeen, ja Ayla lennähti viimeisimpien askelmien yli, ruumiin iskeytyessä kivuliaasti kovaan laattalattiaan. Tyttö ehti vain hengähtää tukahtuneesti, kun pelon ja sisäisen tuskan sumentama mieli irrotti otteensa tästä hetkestä, pimeyden ympäröidessä hänen kyynelistä jo valmiiksi sumea näkökenttänsä, tajunnan hiljalleen pimetessä.
___________________________________________________
Chapter 3

___________________________________________________
Kun Ayla heräsi hän huomasi makaavansa mustaakin mustemman käytävän edessä. Yksikään ikkuna ei valaissut käytävää, yksikään valonsäde ei rikkonut syvää pimeyttä, jossa tyttö saattoi vain vaivoin nähdä eteensä. Hän nousi hieman tokkuraisena ylös, eikä vieläkään tajunnut olevansa kerrosta liian alhaalla, liian kaukana ulko-ovesta. Juuri ennen heräämistään tyttö oli ajatellut kaiken olevan pahaa unta, mutta mielen selvitessä yli pahimmasta väsymyksestä hän saattoi tajuta, ettei niin ollut. Mielikuvat aikaisemmista tapahtumista palasivat kauhun täyttäessä jälleenkin mielen lamaannuttavine lonkeroineen. Varovaisin askelin Ayla lähti kävelemään eteenpäin käytävällä, silmiään siristellen hän tarkkaili ympärilleen. Nuorukaisen oli otettava hieman tukea seinistä, jotta olisi tajunnut minne kulki. Ollessaan lähestulkoon pimeän käytävän loppupäässä hän ymmärsi, että ei ollut lähelläkään ainakaan sitä ulko-ovea, josta oli tullut sisälle tähän painajaiseen. Hän pysähtyi, vilkaisten taakseen. Heikko valonkajo lankesi käytävälle portaiden yläpäästä, kaikista niistä rikkinäisistä ikkunoista. Valon määrästä päätellen hän saattoi ymmärtää, että oli päivä, tai ainakin aamu. Hän oli viettänyt siis koko yön vanhassa sairaalassa. Ayla käännähti ympäri aikeenaan palata takaisin, kun hänen huomionsa kiinnittyi jälleen tarkkailemaan ympäristöä. Käytävällä oli vain muutama ovi, joista yksi keräsi hänen huomionsa erottuvuudellaan – se oli suljettu kiinni laudoilla, jotka risteilivät sen päällä, sulkien sisälleen jotain, joka ilmeisesti haluttiin salata. Uteliaisuus kasvoi, vaikka pelko muistutti yhäkin olemassaolostaan, jääden kuitenkin nyt taka-alalle.
Oliko tähän huoneeseen suljettu joku erityisen vaarallinen potilas, vaiko mikä oli sen salaisuus. Miksi ovi olikaan lukittu laudoilla? Tämä kysymys vaati vastausta uteliaassa mielessä. Mutta miten saada auki ovi, mikä niin visusti oltiin suljettu? Epäilemättä siellä olisi jotain kamalaa, eikä Ayla sitä ajatellessaan enää ollutkaan niin varma, halusiko avata oven. Huolimatta epäilyksestä askeleet veivät hänet lähemmäs ovea, käden ojentautuessa hipaisemaan yhtä laudoista, ehtimättä kuitenkaan koskettaa sitä, kun kolkolla äänellä lausutut sanat saivat hänet pysähtymään. Ayla veti kätensä takaisin sivulleen, katsoen ontosti eteensä.
”Uteliaisuus on tappavaa...”
Hän käännähti ympäri niin nopeasti kuin suinkin, huomaten joutuneensa jälleen kasvotusten aaveen kanssa. Ja kun hän nyt katsahti olennon kasvoihin, hän saattoi huomata tuijottavansa ilmeettömiin silmiin, joista ei pystynyt erottamaan tunteen tunnetta, ei niin ainuttakaan. Ei edes sitä pohjatonta hulluutta, joka niistä oli ennemmin niin selvänä näkynyt. Mutta mitkä olisivatkaan olleet tunteet, jotka pupillittomista silmistä olisivat voineet paistaa? Vielä silloin, kun hän viimeksi oli kohdannut aaveen katseen, hän oli erottanut niistä inhimillisyyden viirupupilleistä huolimatta, ja oikeastaan niiden myötä, mutta nyt... Ayla tunsi uusien kylmänväreitten ravaavan pitkin ruumistaan ja vahvana iskevä pelon aalto pakotti hänet sulkemaan silmänsä. Ehkä hän toivoi, että avatessaan silmänsä hän huomaisi olevansa omassa sängyssään, uneksien tämän kaiken. Kuten aiemmin tajuttomuudesta herätessään joutuisi tyttö jälleen toteamaan, että tämä oli todellisuus, niin karmivaa, kuin se olikin.

Silmäluomet avautuivat, paljastaen Aylalle aivan uudenlaisen näyn. Nyt hän ei enää ollut pimeällä käytävällä, vaan valkoisuudellaan hohtavassa huoneessa. Nuorukainen huokaisi unenomaisesti, kohottautuen istualleen. Hän vilkuili ympärilleen silmiään kirkkaudessa siristellen. Katse harhautui kattoon, mutta minkäänlaista lamppua hän ei kyennyt erottamaan, ja hetken ympärilleen tutkailtuaan tyttö huomasi, ettei oveakaan näkynyt missään. Kaikki tässä huoneessa viimeistäkin yksityiskohtaa myöden oli värjätty valkoiseksi, eikä seinienkään olinpaikasta voinut olla varma, sillä yksikään varjo ei langennut yhdellekään seinälle, saati sitten lattialle. Terve järki kuitenkin kertoi heti, että tässä huoneessa oli useita lamppuja, piilossa katonrajassa, nurkissa. Niitä oli lattiassa ja katossa, mutta kaikki ne oli värjätty valkoisiksi, jottei niitä näkisi. Samalla nuorukainen tuli miettineeksi, miten ihmeessä tämä huone oli säilynyt niin hyvänä, mikseivät seinät olleet likaantuneet, miksi lamput vielä paloivat, eivätkä olleet sammuneet? Ja miten ihmeessa hän edes oli päätynyt tänne?
”Tännehän sinä halusit.”
Ääni herätti hänet aatoksistaan, katseen alkaessa heti etsiä puhujaa. Hän ei voinut olla lainkaan varma, mistä puhe kuului, se tuntui kaikuvan huoneen jokaisessa nurkassa, singoten puolelta toiselle. Äänen hän kuitenkin tunnisti sitäkin paremmin, lähes liiankin hyvin. Se oli aave, siitä ei ollut kiistämistä. Tyttö oli kuitenkin erottavinaan olennon sävyttömästä äänestä hitusen surua, jota siinä ei aiemmin ollut kuulunut. Hetkeksi sanat jäivät pyörimään hämmentyneen tytön päähän, ennen kuin hän tajusi olinpaikkansa - huone laudoilla suljetun oven takana.
Näkymä, joka hänen ympärillään vallitsi osoitti, että huone todennäköisesti oli yksi eristysselli, jollekin todella vaaralliseksi koetulle potilaalle suunnattu sellainen. Varovasti Ayla nousi seisomaan, voidakseen katsella ympärilleen yhä laajemmin. Nyt hän ensimmäisen kerran käännähti kokonaan ympäri, katseensa taakseen luoden. Keskellä sitä kirkasta valkoisuutta oli epämääräisen muotoinen, tumma läntti seinässä. Silmänsä äärimmilleen siristäen, hän saattoi huomata läntin olevan jo kauan sitten kuivunutta verta. Tuota punaista ainetta hän inhosi koko sydämestään, se muistutti häntä niin paljon kuolemasta, asiasta, jota hän inhosi, jota hän pelkäsi. Ayla otti pari askelta taaksepäin, vilkuillen jälleen ympärilleen oven löytämisen toivossa. Huoneen olemus ahdisti häntä, ja hän saattoi tuntea myötätuntoa sitä potilasta kohtaan, joka tässä huoneessa oli joutunut olemaan. Oli se sitten minkä sortin psykopaatti tahansa, kukaan ei ansaitsisi kuolemaa tämän kaltaisessa paikassa.
Hetken kuluttua ympärilleen harhaillut katse pysähtyi jälleen. Ayla saattoi erottaa huoneesta hahmon, joka seisoi eräässä nurkassa, näyttäen nojaavan seinään; seinään, jota nuorukainen itse ei kyennyt näkemään. Aave. Tyttö ei tiennyt oliko aaveen ilmestyminen hänen näkökenttäänsä helpotus vai ahdistusta lisäävä elementti. Toisaalta hän tunsi voivansa rauhoittua hieman, ainakaan olento ei hyökkäisi hänen kimppuunsa yllättäen takaapäin. Nuorukainen tietäisi varautua, jos aaveen hahmo yhtäkkiä katoaisi nykyisestä olinpaikastaan. Tavallaan asia taas ahdisti, aave oli täällä, ja tytön olisi pidettävä mielensä valppaana, eikä hän näin ollen voisi kunnolla keskittyä oven etsimiseen. Väkisinkin hänen ajatuksensa alkoivat liidellä takaisin siihen kysymykseen, joka aiemmin oli kiertänyt hänen päässään; miksi huone oli niin valoisa, miten ihmeessä nämä iäisyyden paikoillaan olleet lamput saattoivat palaa? Oliko tämä kaikki vain kuvitelmaa, hallusinaatiota ja epätodellisuutta?
”Miksi sinä ja toverisi edes tulitte tänne?” aaveen ääni rikkoi ilmaa. Enää puhe ei ollut kovin kolkkoa, enemminkin surullisen paatunutta, oikealla kysyvyydellä korostettuna. Ja kun Ayla tarkkaan katsoi, hän saattoi havaita jonkin olennon olemuksessakin muuttuneen, ja se näytti nyt lähinnä voimattomalta ja poissaolevalta, katkeruudenkin näkyessä sen kaiken keskeltä. Samalla Ayla saattoi myös erottaa jotain tummaa olennon käsistä. Verta, sen tajuamiseen ei kauaa mennyt, ja hän tunsi inhotuksensa kasvavan ajatellessaan, mistä se oli peräisin. Mietteisiinsä vaivuttuaan hän unohti vastata, unohti tarkkailla aaveen liikkeitä.
”Miksi!”
Huuto herätti tytön aatoksistaan todellisuuteen. Hän saattoi havaita olennon tulleen lähemmäs, huomasi seisovansa vain muutaman metrin päässä aaveesta, jonka silmiin oli jälleen syttynyt se raivoisan katkera, hulluuteen sulava sävy. Hän ei ehtinyt vastata olennolle, ennen kuin huomasi tuon syöksähtävän äkkiä eteenpäin, tarttuen kovakouraisesti hänen kaulaansa. Ayla saattoi havaita nousevansa ilmaan, paiskautuvansa vasten takanaan olevaa seinää. Kähähtäen hän yritti repiä aaveen kättä irti kaulaltaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vahva ote sai hänen henkitorvensa painumaan kasaan, teki hengityksen vaikeaksi. Eikä kulunut kauaakaan aikaa, kun aaveen pitkät sormenkynnet repivät auki ohuen ihon, verinorojen alkaessa valua hiljalleen alemmas kohti olkapäitä. Tuoreen veren lämpö kutitti hänen ihoaan, sai tytön voimaan pahoin entistäkin enemmän.
”Olisitte olleet tyytyväisiä, ettei teidän koskaan tarvinnut joutua potilaiksi tähän kirottuun rakennukseen. Ettei teidän ole tarvinnut joutua lukituksi tällaiseen huoneeseen, unohdettuna ja kuolemaan tuomittuna. Mielisairaala ei ole leikkipaikka, ei edes hylättynä.”
Jälleen oli raivoisa voima sanoista kadonnut, mutta nyt niissä paloi paljon viiltävämpi ja karmivampi katkeruus, viha ja tuska. Sanat olivat hiljaiset, mutta kuin myrkytetyt, ne tuntuivat viiltävän Aylan mieltä karmivuudellaan, saivat tytön väkisinkin miettimään. Hiljalleen palaset loksahtivat paikoilleen. Aave, hän se oli tänne kuollut, hän oli se onneton potilas, jonka oli täytyt päättää elämänsä tässä karmivassa eristyssellissä irrallaan kaikesta muusta. Äkkiä Ayla tunsi ymmärtävänsä sitä hulluutta ja katkeruutta, joka aaveen sisintä niin suuresti kalvoi, voimatta kuitenkaan täysin käsittää miksi olento halusi päästää hengistään niin paljon viattomia ihmisiä. Ihmisiä, joilla ei ollut mitään tekemistä hänen kohtalonsa kanssa.

”O- olen pahoillani puolestasi”, sai tyttö vaivoin kähistyä aaveelle, huomaten kuinka olennon kasvoilla ollut raivoisa ilme liukeni pois, muuttuen tyhjäksi ilmeettömyydeksi.
”Typerys”, viha palasi ääneen, vapaana olevan käden iskeytyessä kivuliaasti tytön poskelle samalla, kun olento irrotti otteensa hänen kurkustaan. Vauhdilla nuorukainen iskeytyi kovaan lattiapintaan alapuolellaan, sulkien hetkeksi silmänsä iskun aiheuttamasta kivusta. Aylan vasen poski oli kokonaan lämpimän, tummanpunaisen veren peitossa, ja hiljalleen nuo tummat pisarat valuivat hänen poskeltaan alas maahan.
”Älä suotta ole pahoillasi, ei kukaan muukaan ollut.”
Ja jälleen oli ääni muuttunut lähes sävyttömäksi, pienen katkeruuden kuultaessa sanoissa. Aaveen käsi tarttui uudelleen tytön kaulalle, tällä kertaa vielä entistä kovempana. Olennon kynnet repivät tytön kaulaan lisää haavoja, Aylan jälleen tuntiessa, kuinka hänen kehonsa nousi ilmaan. Kipu joka haavoista aiheutui oli suunnaton, eikä se niin vähääkään helpottunut, kun hän tunsi jälleen painuvansa vasten seinää. Kipu pakotti silmäluomet painumaan kiinni, pakotti tytön puremaan hammastaan, jottei olisi itkenyt. Hengitystiensä vapauttaakseen hän joutui nieleskelemään, sillä ei ollut lainkaan positiivista vaikutusta. Silmät pakottautuivat auki, ja nuorukainen sai huomata olevansa taas pimeällä käytävällä. Henkitorvea puristava ote ei kuitenkaan ollut hellinnyt, ja Ayla tunsi edelleenkin vankan seinän takanaan.
”Älä... Sattuu”, tyttö kähisi väkinäisesti, tietäen, ettei sanoillaan varmastikaan hyödyttäisi yhtään mitään. Oikein hän aavistikin, sillä minkäänlainen myötätunto ei herännyt aaveen tuskan pimentämässä mielessä. Päin vastoin. Sen sijaan kalvakoille kasvoille nousi mielipuolinen virne, ivallisen naurahduksen karatessa olennon huulilta.
”Sattuuko? Olisit miettinyt sitä ennen kuin tulit tänne”, lausui aluksi niin liioitellun hämmästynyt ääni, joka muuttui jälleen raivoksi sanojen loppua kohden. Kaulaa pitelevä ote voimistui entisestään, pakotti Aylan haukkomaan henkeään kuivalle maalle ajautuneen kalan tavoin. Virne aaveen naamalla sen kun leveni tytön tuskan myötä, viirupupillisten silmien alkaessa jälleen vähän kerrallaan muuttua kokonaan valkoisiksi. Epäilemättä aave olisi tappanut nuorukaisen siihen, ellei joku muu olisi hetkeksi kiinnittänyt olennon huomiota toisaalle.

____________________________________________________
Chapter 4
____________________________________________________

”Tiedäkkö sie ees kuinka mones tappamasi ihminen toi on?”
Hilpeäksikin sanottavalla, mutta siltikin niin karhealla ja tunteettomalla äänellä lausutut sanat kysyivät varjomaisen hahmon ilmestyessä kymmenen metrin päähän aaveesta. Punaiset silmät hohkasivat pimeässä hahmon astellessa lähemmäs. Nyt saattoi erottaa tuon olevan eräänlainen ihmishirviö, jonka iho oli kuin palanutta lihaa, ja jonka ruumis oli epäilemättä erilaisista ruumiinosista tehdyn, oudon, panssarimaisen vaatteen peitossa. Olento oli myös normaalia ihmismiestä isompi ja rotevampi, minkä lisäksi hirviön otsassa, poskissa ja nenänjuuressa oli sarviparit. Monsteri virnisti aaveelle luoden sitten katseensa Aylaan.
”Toi tukehtuu ihan justiinsa”, hän totesi, enemmänkin iloisella, kuin millään tavalla syyttävällä äänellä. Aave irrotti otteensa tytön kaulalta, antaen nuorukaisen pudota omia aikojaan vasten kovaa lattiaa. Kysyvä ilme nousi olennon kasvoille katseen ollessa lukittuna paikalle ilmestyneeseen monsteriin, kuin tiedustellakseen tuon nimeä ja syytä paikallaololle.
”Mie oon Mr. Lordi”, hirviö ilmoitti topakasti.
”Tulin kattomahan, että mikä hitto se täällä päästelee ihmisiä hengistään. Tarinat kun tuppaa leviämään niin nopsakkaan”

”Aha. No, nyt kun tiedät vastauksen kysymyksellesi voitkin hyvin häipyä paikalta”, aave tuhahti. Hän ei ollut järin innokas ottamaan uusia kontakteja kehenkään enää sen kaiken jälkeen, mitä oli joutunut kokemaan vielä silloin, kun oli elävien kirjoissa. Kuitenkin päädyttäisiin taas siihen, että aave jäisi yksin. Parempi vain olisi, että Lordi painuisi saman tien sinne, mistä oli tullutkin.
Vaikka tämä olikin aaveen ensimmäinen kontakti johonkuhun muuhun 'rajan takaa tulleeseen' pitkään aikaan, ei hän voinut tuntea oloaan yhtään sen varmemmaksi. Menneisyys oli opettanut hänet olemaan yksineläjä, olemaan luottamatta kehenkään, eikä poikkeusta tapahtuisi Lordinkaan tapauksessa. Pikemminkin toisen samankaltaisen kohtaaminen sai hänet hermostumaan, ja se ei loppujenlopuksi olisi ollenkaan hyvä asia.
”Ehei, hyvä... sie. Mie en mihinkään ole menossa tästä. Enkä mie mitään pahhaa aio. Kerropas ees nimehes, että voi tämäkin keskustelu vähän sulavammin sujua”, monsteri vastasi rauhallisella, ja enemmänkin ystävällisellä, kuin ilkeällä äänellä. Aaveen ilme muuttui varsin tyytymättömäksi, kenties ärsyyntyneeksikin. Se, ettei sarvipäinen ihmishirviö tehnyt elettäkään poistuakseen teki hänestä vain entistäkin ahdistuneemman. Eikä hän ollut erityisen innostunut kertomaan nimeäänkään tuolle monsterille, sen koommin kuin mitään muutakaan, mutta tilannetta ajatellen tuntui jopa järkevältä kerrankin esittäytyä ihan ensimmäisestä kehotuksesta. Jos kysyjä olisi ollut tavallinen ihminen ei aave olisi kuvitellutkaan vastaavansa, sen sijaan olisi passittanut kysyjän pois elävien kirjoista, mutta kun kyseessä oli toinen 'rajan takaa tullut' olento, hän uskoi olevan parempi välttää turhaa kahakointia. Eihän aave edes tiennyt, kuinka vahva Lordiksi esittäytynyt monsteri olisi. Riskejä ei kannattaisi ottaa. Hetken hän mietti, josko kertoisi saapujalle jonkun tekaistun nimen, jättäen oikean nimensä pimentoon, mutta ei sekään loppujenlopuksi tuntunut kovin oikealta.
”Awa”, aave tuhahti siirtäen katseensa Aylaan, joka yritti ryömiä kömpelösti paikalta.
”Pysy sinä aloillasi.”
Äänessä ei ollut tunteen tunnetta, ja sen napakan käskevä sävy sai tytön lopettamaan kömpelön pakoyrityksensä, vaikka pelko saikin hänet vapisemaan. Tyttö oli varma, että mikäli aave ei häntä tappaisi, paikalle osunut hirviö tekisi sen. Ja olennon seuraavat sanat vain lisäsivät tämän tiedon totuutta, Lordin avatessa suunsa toivorikkaan innostuneeseen kommenttiin:
”Hei, Awa, saisinkos mie nirrata sen?”

Kysyvä ilme nousi jälleen aaveen kasvoille Lordin kommentin myötä. Kysymys sai jollain kummallisella tavalla aaveen mielen huvittuneeksi. Pitkä aika siitäkin olikin, kun Awa oli viimeksi tuntenut kysesen tunteen jollain terveellä tavalla, eikä sillä psykedeelisellä mielihyvällä, jota pimennyt mieli tunsi aina jonkun kuollessa olennon oman käden kautta.
”Jos nyt tämän kerran”, hän sanoi sävyttömällä äänellään tuijottaen tyhjästi paikalleen liimaantunutta Aylaa.
Myöntävä vastaus sai mielipuolisen tuikkeen syttymään hirviön silmiin monsterin nostaessa kätensä lähelle kasvojaan sormenkynsiään yhteen naputellen. Hetken hän seisoi paikallaan virneen – jos mahdollista – yhäkin levetessä, ottaen sitten yhden matkaa voittavan harppauksen ihmistä kohti. Sen enempää hän ei ehtinyt liikkua, kun jokin pysäytti hänen kulkunsa. Mielipuoliseksi kutsuttava virne oli haihtunut arpisilta kasvoilta, tuoden tilalleen yllättyneen hämmästyksen. Vaikka pimeys peittikin tarkat ääriviivat, saattoi Lordista hieman kauempana seisova Awa hyvinkin huomata vielä yhden henkilön seisomassa pimeydessä, muutaman metrin päässä Lordista. Aave ei mahtanut mitään kenties hieman ärtyneellekin huokaukselle, jonka neljännen olennon paikalletulo aiheutti. Saapuja oli selvästi yksi rajan takaa saapuneista elävistä kuolleista, kuten hän ja Lordikin, ja se olikin piirre, joka häntä ärsytti. Epäsosiaalisena luonteena hän olisi nytkin halunnut lähinnä haihtua paikalta omaan rauhalliseen yksinäisyyteensä.

”Minä tulin tutkasemaan, että minnespähän sinä oikein katosit, Lordi”, sanoi paikalle saapunut epäkuollut, joka kaiken järjen perusteella oli alkuperältään egyptiläinen muumio. Niin kertoivat ainakin kultainen, hieroglyfein koristeltu kaulus, raskaan oloiset kultaiset korvakorut sekä jonkinlaiset, metalliset säärystimet polvien alapuolella nilkoissa. Olennon kasvot, joista leuan kohdalta puuttui kokonaan nahka, olivat arpeutuneet ja kallomaiset. Hailakansinisten silmien katse oli vielä hetken suunnattuna Lordiin, jonka saapuja mitä ilmeisimmin tunsi jo ennestään. Kun egyptiläisen korvat eivät tavoittaneet perin hämmästyneen näköisen Lordin vastausta, siirtyi katse muualle, nauliintuen pian Aylaan, joka edelleen makasi pelosta kankeana maassa.
”Oho. Ihminen”
Muumio totesi päätään hieman kallistaen. Hän otti muutaman askeleen nuorukaista kohti, tarttuen tytön jo muutenkin arpeutuneeseen kaulaan. Kuiva naurahdus karkasi olennon suusta hänen sijoittaessa kätensä määrätietoisesti uhrinsa sydämen kohdalle. Paljain käsin hän repäisi kyseisen elimen irti sen alkuperäisestä olinpaikasta, antaen elottoman ruumiin sitten pudota lattialle.
Muutaman sekunin katse tutki vielä lämmintä, yhäkin kouristuksen omaisesti nytkähtelevää lihasta, ennen kuin muumio kohotti sen suulleen ja haukkasi siitä palasen.

Lordin hämmästynyt ilme muuttui ärtyneeksi syyttävän katseen pureutuessa tyytyväisen näköiseen muumioon.
”Helevetti, Amen, se oli mun ihminen!”
Hän sai vain vaivoin tukahdutettua voimakkaan kädenliikkeensä, jonka tarkoitus oli iskeytyä vasten muumion kasvoja. Ameniksi kutsuttu epäkuollut katsahti Lordiin pelästyneesti, ennen kuin älysi vaihtaa naamalleen anteeksipyytävän ilmeen. Vähintäänkin yhtä pahoittelevat olivat hänen seuraavat sanansa, joilla muumio selvästi koitti lepuutella Lordia.
”Sori, hommataan sulle uusi ihminen jostain, okei.”

Tyytymättömästi tuhahtaen Lordi pyyhki ärtyneen ilmeensä naamaltaan, mulkoillen kuitenkin Amenia yhäkin murhaavaan sävyyn. Muumio itse ei tätä kuitenkaan enää huomannut, sillä hänen huomiointikykynsä oli keskittynyt Awaan. Nyt vasta hän ylipäätään huomasi aaveen läsnäolon.
”Kukas sinä sitten olet? Lordin tyttöystävä?” hän kysyi napakasti, hieman härnäävään sävyyn, luoden aaveen kasvoihin kysyvän katsauksen. Amen ei jäänyt odottamaan vastausta (eikä aavekaan vaikuttanut siltä, että vastauksen lausuisi), vaan käveli itsevarmoin askelin Awan luo. Aave ei vaikuttanut olevan kovin tyytyväinen muumion käytökseen, eikä hän voinut kieltää, etteikö Amen olisi myös onnistunut häntä ärsyttämään. Lordinkin läsnäolossa oli ihan tarpeeksi siedettävää, kun ei ollut useaan vuoteen törmännyt muihin, kuin eläviin ihmisiin. Pitäisikö tässä siis kestää tuota muumiota, joka oli Lordia monin verroin ärsyttävämpi? Häntä ei vähääkään arveluttanut tuoda esille tätä ärtymyksentunnetta, ja pienellä kädenliikkeellä aave vangitsi muumion paikalleen. Kyseessä oli sama loitsu, jota Awa oli käyttänyt tappaessaan Umirin. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan aikoisi mennä niin pitkälle, kunhan vain antaisi muumiolle kevyen opetuksen.

”Pidäpäs nyt ensin vähän pienempää ääntä, niin saatan hyvällä tuurilla kertoa sinulle nimenikin.”
Ääni oli sävytön, mutta samaan aikaan erittäin pistävä ja käskevä. Se olisi jo yksinään riittänyt pysäyttämään hölmistyneen muumion paikoilleen. Hämmästynyt kähähdys karkasi Amenin suusta muumion yrittäessä turhaan liikuttaa raajojaan. Hän ei tosiaan ollut tottunut minkäänlaiseen vastarintaan tuntemattomien puolelta, ja tämä oli yksi niistä harvoista hetkistä, jona muumio katui suustaan lennättämiään lipsahduksia. Eihän hän sanoillaan missään nimessä ollut pahaa tarkoittanut, kunhan testasi aaveen huumorintajua, joka taisi olla aika olematon.
Amen oli aikeissa lausua vastalauseen, pyytää anteeksi hölmöä lipsahdustaan, mutta päättikin sitten pitää suunsa kiinni, kuten aave oli käskenyt. Kaipa tästä tilanteesta päästäisiin sujuvammin niin, kyllähän hän voisi anteeksi pyytää myöhemminkin. Niinpä muumio tyytyi vaan katsahtamaan aaveeseen pahoittelevasti.
Lordi sen sijaan koki tilanteen erittäin huvittavana. Pidäteltyään vaivalla nauruaan muutaman minuutin ajan, hän murtui, alkaen ensin hihittää kuin paraskin teinityttö. Parin sekunnin kuluttua nauru kuitenkin muuttui syvemmäksi ja kovemmaksi, oikein kunnon räkätykseksi hirviömäisen mielipuolisella sävyllä korostettuna. Amen loi monsteriin pistävän silmäyksen tuhahtaen ärtyneesti. Hänen ylpeähkölle luonteelleen ei käynyt moinen nöyryytys, ja muumio oli varma, että mikäli olisi omannut kunnon nahan, olisi hän punastunut korviaan myöten. Kenties muumion pienoinen nöyryytys olikin ollut Awan päämäärä, sillä hänkin antoi kevyen hymyn kohota hetkeksi kasvoilleen, ennen kuin pienellä kädenliikkeellä vapautti muumion näkymättömistä kahleistaan. Nyt saattoi myös selvästi huomata ärtyneisyyden kadonneen aaveen olemuksesta, ja nyt hän vaikutti enemmänkin hyväntuuliselta. Olennon mielentilat näyttivätkin heittelehtivän vähän laidasta laitaan huvinkin lyhyessä ajassa.

”No, taisitpahan nyt kärsiä ihan tarpeeksi, vai?”
Kysyvähkö ääni oli korostettu pienellä huvittuneella sävyllä, Ameniin päin kohdistetun katseen kertoessa, kenelle kysymys oli suunnattu. Awa ei oikeastaan itsekään tiennyt syytä kysymykselleen, sillä egyptiläisen vastaus olisi päivän selvä – Lordin naurunremahdus oli ollut kuin märkä rätti iskettynä muumion kasvoille - ei hän haluaisi kokea samaa uudelleen.
Amen tyytyi vastaamaan aaveen sanoihin ainoastaan sävyttömällä tuhahduksella. Vaikka vastaus olikin vain yksinkertainen äänähdys, se riitti hyvin kertomaan muumion mielentilasta, siitä hieman katkerasta tunteesta hänen sisällään, joka tulisi kuitenkin katoamaan muutamassa minuutissa. Näyttelyähän tämäkin osittain oli – ei muumio suinkaan ollut aaveen teoista niin pahasti loukkaantunut, vaikka olikin luonteeltaan aavistuksen ylpeä.
”Ja se nimi on sitten Awa, kun sen kerran niin kovin tahdoit tietää”, totesi aave jälleen sävyttömäksi palautetulla äänellä.

Lordi, joka naurunremahduksensa jälkeen oli ollut jonkin aikaa hiljaa, päästi nyt suustaan lyhyen hihkaisun. Sellaisen, joka ilmaisee yleensä jonkun asian äkkinäistä tajuamista. Ääni sai sekä Awan, että Amenin siirtämään äkkiä katseensa monsteriin, joka virnuili jälleen leveällä, hampaat paljastavalla virneellään sangen iloisen näköisenä.
”Niin, hei, nyhän mie muistinkin, että olihan tässä ihan syykin, miksi tänne tulin. Siis joku muu syy, ku uteliaisuus”, hän virkkoi hilpeäksikin sanottavalla äänellä. Kuin painottaakseen älynväläystään, oli Lordi nostanut pystyyn etusormensa. Tai niin sen olisi pitänyt olla, ja kahden sekunnin ajan se olikin, ennen kuin etusormi sai seurakseen pikkurillin, joka refleksin omaisesti pongahti sekin pystyyn. Hirviö vilkaisi kättään hölmistyneenä, kunnes laski sen alas ja tuhahti, siirtäen katseensa sitten taas eteensä Awaan ja Ameniin päin. Suu raottui lausumaan ilmoille asian, jonka Lordi oli ilmoittanut muistaneensa:
”Siis. Piti kysyä, että josko sie, Awa, liittyisit meitin messiin. Porukkaan siis kuuluu toi Amen, mie ja sitten semmonen höntti alieni Kita, joka nyt jättäytyi Pääkallomettään talonvahdiksi”

Sanat saivat Awan kurtistamaan kulmiaan, luomaan naamalleen kysyvän ilmeen. Hän ei missään muodossa voinut sanoa luottavansa Lordiin, saati sitten Ameniin, vaikkeivat kumpikaan noista vaikuttaneet kovin ikäviltä tyypeiltä loppujen lopuksi. Ei ainakaan hupsuluontoinen Lordi.
”Mie ymmärrän kyllä, jos et taho. Ethän sie edes tunne meikäläisiä, enkä voi olettaakaan, että luottaisit meihin. Mietinpähän vain, että tuskin sie koko 'elämääsi' haluat täällä yksistesi asustella. Ja muuten, jos jatkat noitten kuolevaisten nirraamista samaan tahtiin, niin noot kyllä keksii kaikenmoisia hullutuksia pääsi menoksi”, Lordi sanoi vakavoituneella äänellä, painottaen huomaamattaan epäuskoiseen sävyyn sanaa 'elämäsi' – elämä jälkeen kuoleman, oliko se edes elämää, vai jotain ihan muuta? Puhuessaan Lordi oli siirtänyt katseensa harhailemaan ympärilleen pimeässä käytävässä, tutki huomaamattaan katonrajat, kunnes hänenkin katseensa jäi maleksimaan laudoilla lukittuun oveen.

”Ei sillä ole väliä, vaikka ihmiset jotain keksisivätkin. Parempi niin, elämäni ei koskaan ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, pikemminkin jokainen uusi päivä on vain lisäkidutusta. Siksipä olisi vain helpotus päästä pois tästä kirotusta maailmasta”
Vaikka ääni olikin hyvin kolkko ja kylmänkiskoinen, saattoi siitä hetken kuulostelun jälkeen kuulla niin montaa tunnetta, masennusta, surua, katkeruutta ja vihaa. Ne kaikki synnyttivät Lordin mieleen kummastuneisuuden tunnetta, hänen katseensa siirtyessä äkkiä aaveeseen, joka juuri oli sanat suustaan laskenut. Vähintäänkin yhtä hämmästynyt oli Amen, joka varmuuden vuoksi oli pitänyt tähän asti erittäin matalaa profiilia. Vasta nyt hän uskalsi avata suunsa sanoakseen jotain:
”Älä ny tommosia puhu. Ei tässä muillakaan ole helppo elämä ollut, ja tässä sitä silti ollaan. Jotku haavat ei vain parane, on pötyä väittää, että ne kaikki henkiset kolhut muka joskus korjaantuis. Eikä niiden pidäkään. Sitä voi silti koittaa elää niiden kanssa.”
Ja jälleen muumio vaikeni, laski katseensa maahan hetkeksi miettien, mitä juuri oli sanonut. Yleensä hän ei puuttunut toisten masennukseen, mutta nyt joku oli saanut hänet tekemään poikkeuksen. Amen pyöritteli sanoja mielessään, todeten ne sitten täydeksi todeksi. Edes hän itse ei aiemmin ollut tiennyt kykenevänsä sanomaan jotain tuollaista – muumio oli koko ikänsä ollut varsin välinpitämätön luonne, joka ei tykännyt jakaa omia mielipiteitään muille, ja vasta nyt hän tajusi, kuinka paljon Lordin kanssa ystävystyminen oli häntä muuttanut. Se oli tehnyt hänestä hieman tunteikkaamman, mutta paha asia se ei ollut. Se oli tehnyt hänen kuoleman jälkeisestä elämästään sisällökkäämän, tuonut muassaan myös onnen tunteen. Elämä ilman ystäviä oli ollut niin sisällötöntä ja tyhjää, ja hän hyvin ymmärsi, miltä Awasta tuntui. Amen ei itsekään ollut kovin sosiaalinen persoona, mutta ilman ystäviä ei kukaan voinut elää hyvillä mielin, sen hän tiesi ja ymmärsi. Siksi hän uskoikin aaveen masennuksen johtuvan vain yksinäisyydestä, luottamuksenpuutteesta. Siitä, ettei voinut jakaa suruaan muille, vaan patoutti sen sisälleen, jolloin se myrkytti onnellisuudentunteen ja elämänilon pikkuhiljaa pois.

”Siehän ny terapeuttiseksi rupesit, Amen. Mutta tottapahan turiset”
Sanojen alkupää oli lausuttu letkeällä, hilpeällä äänellä, mutta lopussa äänensävy muuttui vakavaksi toteamukseksi. Masennus oli Lordillekin tuttu tunne, mutta hän oli ajan kanssa päässyt siitä kokonaan eroon, vaikka se oli hänen mielenterveyteensä selvät jäljet jättänytkin. Monsterin olisi melkeinpä tehnyt mieli kysyä, mikä aaveen mieltä painoi, mutta hän päätti pysyä hiljaa, ja jättää itse moiset kysymykset kysymättä. Amen kysyköön, jos se häntä huvittaisi. Lordi itse ei halunnut, tai osannut, puuttua toisten huolenaiheisiin. Hän saattoi helposti tässäkin tapauksessa tuntea myötätuntoa, mutta ilmoille Lordi ei tätä tunnettaan osannut lietsoa.
Awa ei millään tavalla reagoinut Amenin tai Lordin sanoihin, ja hiljaisuus pääsi jälleen laskeutumaan kolmikon ympärille, kietoen heidät kenties ahdistavaankin otteeseensa. Amen vaihtoi hermostuneesti painoa jalalta toiselle Lordin haroessa mietteliäästi partaansa peukalollaan ja etusormellaan.
”Noh, haluan todistaa, että tässä ei olla mitään potaskaa puhumassa. Mie, sen enempää kuin Amenkaan, en leiki mitään terapeuttia, joka ei oikeasti tiedä mistään mitään. Ihan omakohtasia kokemuksia on huonosta elämästä ja kaikesta siihen liittyvästä. Tässä ei ole aikeena aiheuttaa kenellekään muulle, kuin kuolevaisille, mielipahaa. Voin ihan mielelläni kertoa oman menneisyydentarinani todistaakseni, että oikeasti tiedän, mistä puhun.”
Lordin ääni rikkoi hiljaisen ilmapiirin kuin veitsellä leikaten, Amenin katseen kääntyessä Lordiin. Muumio oli toki aiemminkin kuullut hirviön menneisyydentarinan, mutta siltikin sanat keräsivät hänen huomionsa. Myös Awa oli kiinnittänyt huomionsa Lordiin, muttei reagoinut puheeseen sanoilla, ei millään muulla, kuin katsekontaktilla.

Hetken hiljaa oltuaan Lordi käänsi katseensa kattoa kohden, henkäisten syvään, ennen kuin avasi suunsa. Menneisyys oli yksi niistä harvoista asioista, joiden muistelu tuotti monsterille pahan olon. Hän ei tuntenut katumusta tappaessaan ihmisen, ei. Päin vastoin. Mutta menneisyys oli se, joka teki aina kipeää.
”Synnyin Suomen Lapissa. Äitini oli peikkoneito Angel, joka oli persoonana erittäin mukava. Hänestä jos jostakin todella välitin. Oma alkuperäni oli minulle aina vieras. Mie en koskaan törmännyt isääni nuoruusvuosinani, ja aina, jos mainitsinkin sanan 'isä', äiti kehotti vaikenemaan. Ei se koskaan suostunut kertomaan yhtäkään sanaa isästä. Ja mie todella tajuan miksi, sillä nyt, kun isäni olen tavannut, toivon ainoastaan, että en koskaan olisi sitä nähnytkään, etten olisi yhtä halaistua sanaa siitä kuullut. Niin paskamainen tyyppi se oli, kun vain olla voi.
Vaikka menneisyyden hämäryys mieltä välillä painoikin, oli lapsuuteni perin normaali. Jostain syystä, jota mie en silloin vielä ymmärtänyt, Angel oli muuttanut asumaan pois suomen Lapista ja seikkailtiin vähän missä milloinkin. Varsinaista kotia mie en koskaan omannut.
Ensimmäiset vastoinkäymisensä elämä näytti silloin, kun olin noin parin sadan vuoden ikäinen, eli ihmisittäin siinä kahdenkymmenen paikkeilla. Äiti sairastu johonkin outoon tautiin, joka lopulta tappo sen. Masennuinhan mie siitä tietysti, äiti merkitti niin paljon. Hautasin Angelin ruumiin itse, viivyin haudan luona pari päivää, ennen kuin lähdin matkaamaan jonnekin muualle kerallani äitini poro Syvänen. Jonkin aikaa päämäärättömästi pitkin poikin vaellettuani törmäsin Syväsen kahteen porokaveriin, Nivaan ja Ounakseen, sekä Pöllöön, joka noiden mukana liikkui. Niistä tuli ensimmäiset ystäväni, ensimmäiset olennot, joista äitini kuoleman jälkeen välitin. Pitkän aikaa elin ja olin ilman kunnon sosiaalisia tuttavuuksia kaltaisiini tyyppeihin. Ajattelin jo menettäneeni sosiaalisuuteni täysin, kun sitten eräänä päivänä yhdessä suomen Lapissa sijaitsevassa metsässä törmäsin johonkin, mikä muutti sen hetkisen elämäntilani. Satuin paikalle juuri, kun eräs demoni kiusasi erästä demonipeikkonaista. Yleensä olisin jättänyt moisen tapauksen taakseni siitä välittämättä, mutta joku outo voima sai tekemään poikkeuksen. Ehkä näin siinä naisessa jotain samaa kuin itsessäni, vaikken silloin edes tiennyt olevani puoliksi demoni. Pöllön, Syväsen, Nivan ja Ounaksen avulla päästin sen demonin päiviltä. Se demonipeikko esittäytyi Valoksi, ja todellakin saatoin sanoa, että siitä tuli elämäni kirkkain valo. Aluksi olimme vain ystäviä, mutta sitten suhde syventyi ihan rakkaudeksi asti. Ilo, joka ei vähään aikaan ollut elämääni siivittänyt, palasi, ja uskoin, että voisin vihdoinkin luottaa onneen. Saimme joka yhden lapsenkin, pojan, jonka ristimme Beowulfiksi.
Onni ei kaiketi sitten ollutkaan meitä varten, sillä pahamaineinen isäni, demoni, joka kutsui itseään Herttuaksi, tuli murskaamaan kaiken. Aluksi se ilmesty luokseni ollessani omaan tapaani kuljeksimassa pitkin mettiä Ounaksen, Nivan, Syväsen ja Pöllön kanssa. Herttua kertoi olevansa isäni. Enhän mie sitä aluksi millään uskonut, mutta lopulta jouduin myöntämään, että se tosiaan oli kuin olikin isäni. En alun alkujakaan tykännyt siitä. Ällöttävän itsevarma ja itsekeskeinen tyyppi. Se tiesi, että olin jonkunverran tavallista peikkoa tahi demonia vahvempi, halusi minut riveihinsä. Ei poikana, ei lapsenaan, vaan pelkkänä vahvistuksena. Sanoin sille suoraan, että en liittyisi sen roskasakkiin, ja lähdin tieheni, jatkamaan matkaani. En ollenkaan osannut aavistaa, että se saasta hyökkäisi seuraavaksi perheeni kimppuun, ja järkytyin niin pahasti, kun saapuessani kotini luo minua kohtasi vain verinen pihamaa. Ja sen kaiken keskellä seisoi Herttua omaan tapaansa virnuillen, omahyväisesti myhäillen. Raivo sokeutti mieleni sillä hetkellä, enkä ajatellut mitään ennen kuin päättömästi hyökkäsin isäni kimppuun. Se käskytti ne demonikätyrinsä kimppuuni, enkä päässyt niitten kaikkien otteesta mitenkään. Olisin juoksuttanut itteni ansaan, ellei Syvänen, Niva, Ounas ja Pöllö olisi tulleet auttamaan. Pääsin vapaaksi vangitsijoideni otteesta, hyökkäsin uudelleen. Tällä kertaa ihan järjen kanssa. En aiemmin ollut kokeillut taitojani, enkä tiennyt mitään niistä kaikista taidosta, joita osasin. Raivo opetti kuitenkin heti käyttämään niitä oikein, ja pitkän taistelun jälkeen viholliset oli kuolleet. Mutta niin oli ystävätkin. Ounas, Niva, Syvänen, Pöllö ja perhe. Ne kaikki oli menettäneet henkensä Herttuan takia. Avoimesti annoin kyynelten kohota silmiini vajotessani hiljaa polvilleni. Ne hennotkin elämääni kannattelevat siteet olivat kaikki katkenneet, joka ikinen oli pettänyt allani ja pudottanut minut syvälle siihen pimeyteen, jonne äitini kuolema oli minut aiemmin syössyt. Josta Valo oli minut pelastanut. Minulla ei enää ollut mitään, johon lohduttautua. Ei ketään, jolta hakea turvaa ja jota rakastaa.
Hetken mie vaan istuin siinä verisen taistelukentän keskellä miettien tämän elämän päättömyyttä. Olisin varmasti tappanut itseni niiden muutaman tunnin aikana, ellei jokin olisi kääntänyt ajatuksia muualle.
Se heikko, tukahtunut kuiskaus: ”isä...”
En tarvinnut kuin sekunnin pari tunteakseni lausujan Beowulfiksi. Kohotin katseeni, nousin jaloilleni ja katoin ympärilleni. Ja sitten näin hänet, poikani makaamassa runneltuna maassa. Vaatteet rikottuina, vereen tahrittuina. Pienet kädet murtuneina. Ne tuskan vääristämät kasvot syöpyivät mieleeni iki ajoiksi, muistan ne vieläkin niin hyvin. Niin nopeasti kuin vain uupumukseltani jaksoin, juoksin Beon luo, nostin sen pienen, hennon kehon käsivarsilleni ja puristin sen rakastavasti rintaani vasten.
”Isä, rakastan sua”
Ne sanat oli niin tukahtuneet. Niistä ei kuulunut sitä rakkautta, jonka olisi kuulunut niistä sanoista kuulua. Silti tiesin, että Beowulf tarkoitti mitä sanoi.
Pidin poikaani sylissäni niin kauan, kunnes viimeinen hengenveto kantautui suusta. Tunsin niin selvästi, kun se ruumiinlämpö laski, kaikkosi pois. Se murrutti sisimpäni kokonaan. Ja suruani lisäsi, kun en koskaan löytänyt Valon ruumista. En ikinä, en pienintäkään jälkeä, edes vaatekappaletta. Jotenkin silti tiesin Valon kuolleen, ei se voinut selvitä demonien käsittelystä, kun en olisi miekään ilman Ounasta, Nivaa, Syvästä ja Pöllöä selvinnyt. Olen niille edelleenkin henkeni velkaa, ja harmittaa kovin, kun en voinut pelastaa niitä kuolemalta. Ja lisää tätä epäonnistumisentunnetta lisää se, että en olekaan ollenkaan varma, onko Herttua kuollut vai ei. En löytänyt senkään ruumista koskaan.”
Lordin punaisten silmien katse siirtyi lattiaan, silmäluomien painuessa kiinni huokauksen saattelemana. Muisto Beowulfista ja Valosta, muisto ystävistä ja rakkaista, muisto niiden menetyksestä... Se kaikki satutti niin paljon. Joka päivä Lordi joutui elämään syyllisyydentunteen vallassa, ajatellen, että Valon ja Beon, Nivan, Ounaksen, Syväsen ja Pöllön kuolema oli hänen syytään, vaikkei oikeasti ollutkaan. Ei Lordi olisi voinut tehdä mitään siinä tilassa, ei hän osannut ennustaa tulevaa, ei ollut kyennyt varautumaan siihen pahaan, jonka Herttua aiheuttaisi, kun ei saisi poikaansa puolelleen.
”Niin, että tässä ei olla puukottamassa ketään selkään.”
Lordi totesi sävyttömästi, hiljaisella äänellä, pitäen katseensa edelleenkin maassa jalkojensa alla.

Awa loi naamalleen mietteliään ilmeen. Lordin kertomus oli vaikuttava, ei kukaan yllättäen keksisi mitään tuon kaltaista, ei noin sujuvaa tarinaa, jonka tapahtumat saattoi hyvinkin kuvitella silmiensä edessä. Aave ei onnistunut löytämään tarinasta mitään, joka viittaisi valehteluun. Siinä oli sitä jotain samaa, kuin Awan omassa menneisyydessä.
”No, hyvä on sitten. Voin lähteä mukaanne ainakin hetken ajaksi. Mutta ensin haluan tietää, että miksi niin kovin haluatte minut matkaanne? En usko, että ihan syyttä näin tekisitte. ”
Aave totesi kylmänkiskoisen napakalla äänellä. Viirupupillisten silmien katse oli pistävästi suunnattu Lordin kasvoihin vaatien tietää totuuden. Se ei jättänyt jälkeensä epäselvyyksiä – totuus oli saatava tietoon, tai mukaan ei lähdettäisi.
”Okei, Awa. Totuus on, että lähin ettimähän sinua jo ajat sitten, mutta vasta nyt onnistuin löytämään oikeaan osoitteeseen. Kuten jo mainitsin, en ole ollenkaan varma, sainko Herttuan hengiltä. Nyttemmin oikeastaan uskon, että niin ei tapahtunut. Tarvitsisin... öh, apua sen hengiltä saamiseen, sen verran vahva olento se saasta on, että yksin en sitä saisi päiviltä... Enkä saa sielunrauhaa ennen kuin se on kuollut.”
Lordin sanojen loppupää muuttui takeltelevaksi ja epävarmaksi. Hänen oli vaikea myöntää syynsä täällä ololleen. Kuinka tyhmän kuvan Awa hänestä oikein hankkisi tämän paljastuksen myötä? Tappiot eivät olleen monsterin mieleen, vaikka hän niihin ajan myötä tottuisikin.

”Kosto mielessä? Miten mukavaa”
Sanojen alkupään kolkko, kenties pilkallinen ääni antoi osoittaa, ettei Lordin syyksi mainitsema asia miellyttänyt Awaa. Loppupään toteamuksen myötä ääni kuitenkin muuttui painokkaammaksi, sai mielipuolisen sävähdyksen vinon virneen noustessa kasvoille. Monsterin mainitsema syy oli viimeisimminkin vakuuttanut aaveelle ihmishirviön puhuvan totta. Kosto, se oli Awalle itselleenkin niin tuttu sana...

”Sie siis tulet mukahan? No sehä onki oikein mukava kuulla.”
Lordi totesi tyytyväisyyttä äänessään. Hän tapautti käsiään kerran yhteen ja katsahti sitten ympärilleen nopeasti, ennen kuin avasi suunsa sanoakseen jotain:
”Eikös se sitten olisi aika häippästä täältä? Pitäisi saada jotain hiukopalaa, kun Amen söi ton viimesimmän ihmisen...”
Last edited by Muumio on Sun Jan 04, 2009 10:58 pm, edited 2 times in total.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby Exterminator » Fri Nov 21, 2008 3:11 pm

OKEI. Yritin tosta "Pimeyteen kahlitusta" laskea kirjaimia, mutta lopetin siinä 1000 kohdalla. Maailman pisin yksittäinen viesti, takuulla.
Ja loistava sellainen. LISÄÄ NYT! :shock:
And sometimes, i end up with a deadache.
User avatar
Exterminator
 
Posts: 24
Joined: Wed Nov 19, 2008 3:32 pm
Location: Pälkäne

Postby Muumio » Fri Nov 21, 2008 11:00 pm

Exterminator wrote:OKEI. Yritin tosta "Pimeyteen kahlitusta" laskea kirjaimia, mutta lopetin siinä 1000 kohdalla. Maailman pisin yksittäinen viesti, takuulla.
Ja loistava sellainen. LISÄÄ NYT! :shock:


No kappas perkelettä. Joku kommentoi, ahhaha. Mie jo ajattelin, ettei kukaan tätä kattele kummiskaan, joten rupesin angstaamaan ja päätin jättää PK:n lisäämisen tänne sikseen, kunnes saisin koko roskan valmiiksi. Tarinaahan on tämän ykkösluvun(< joka näemmä tässä välissä liikkuu vielä prologina *lunttaa ylempää viestiään*) lisäksi valmiina kaksi lukua ja kolmannen valmistuminen on kiinni muutamasta pikku päätöksestä. Lisäksi tämä pelkkä ykkösluku on saanut hentoista muokkausta sen jälkeen, kun sen tänne kirjoitin. Jatkoa siis pitäisi olla tulossa joskus, kunhan vaan saan sen siirrettyä netittömältä kirjoitustietsikan virkaa toimittavalta kannettavalta tälle pääkoneellemme.
Ja jos kiinnostaa, tämä ykkösluku on Open Officella selattaessa 15- sivua pitkä, ja sisältää 7104 sanaa, sekä 57150 merkkiä(jotakuinkin, saattavat heittää nämä luvut, koska minulla ei tällä tietokoneella, jolla nyt olen, ole ollenkaan viimeisimpiä muokkauksia tarinasta). Muut luvut ovat jääneet lyhemmiksi, mutta siinä kymmenen sivun pinnassa nekin.

ED: Hattuku meinas taas unohtua: kiitos kommentista, Exterminator!
________________
Ja sitten vähän matskuakin.
Satte Lordin, olkaapa hyvät:
KLACK

Kuva on piirretty ulkomuistista noin kuukausi sitten, legeendaarisena päivämääränä 29.10. Moo itte tykkään siitä jonkiverran, vaikka Lordi omistaa hyyyyyyyvin monia ulkonäkövirheitä. Hahhahha.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby Exterminator » Fri Nov 21, 2008 11:57 pm

Eipä kestä. Kyllä tätä luetaan, ole siitä varma 8)
And sometimes, i end up with a deadache.
User avatar
Exterminator
 
Posts: 24
Joined: Wed Nov 19, 2008 3:32 pm
Location: Pälkäne

Postby Muumio » Sun Jan 04, 2009 10:57 pm

Nonni. Sain tänään viimeinkin siirrettyä Pimeyteen Kahlitun Hurrurille(pääkoneellemme[jollain on pakkomielle nimetä asioita]), ja osaksi siskon painostuksen takia tunkeen sitä nyt tännekin yhden luvun verran. Tarinaa on kullä varastossa kaksi muutakin valmista lukua, vaan ne sitten myöhemmin.
_______________________________________

Pimeyteen Kahlittu

Luku 2

_____________________________________________________________
Chapter 1
_____________________________________________________________

Keskipäivän aurinko paistoi kirkkaana taivaalta, jääden aina välillä pilvien varjoon. Lordi, Amen ja Awa matkasivat ulos mielisairaalasta, ja jokainen tuntui omalta osaltaan kiroavan kirkasta taivasta. Vaikka Amen olikin asunut monta kymmentä vuotta egyptin paahtavan auringon alla, oli hänkin jo alkanut inhota kyseistä taivaankappaletta. Yöelämäänhän muumiokin oli jo tottunut, ja hän sai tulisen taivaankappaleen valosta ennemminkin päänsärkyä, kuin tunsi kotoisuutta. Lordikaan ei järin piitannut auringosta, ja olisikin halunnut peittää tuon ärsyttävän valopallon ikuisiksi ajoiksi pimentoon. Awa sensijaan oli ainoa, jolla oli vähän pätevämpi syy inhota aurinkoa. Valo kaikessa yksinkertaisuudessaan vei häneltä voimia, ja mikäli aave viettäisi liian kauan auringossa, hän vain tuhoaisi itsensä. Mikä ei tosin ollut aaveen mielestä kovin vastenmielinen ajatus. Kuivasti murahtaen Awa loi pistävän silmäisyn havupuiden lehvästöjen läpi kohti taivasta, tehden sitten muutaman nopean kädenliikkeen. Kuin taikaiskusta suurempi pilvimassa peitti auringon alleen, muuttuen yhä vain tummemmaksi ja tummemmaksi, kuin enteilläkseen sadetta.
“Noin lienee parempi…”, Awa tuhahti samalla, kun siirsi katseensa jälleen Lordia ja Amenia kohti. Sekä muumio, että puolidemoni olivat pysähtyneet paikoilleen katsellen aavetta nyt kysyvä ilme kasvoillaan. Awa ei tästä välittänyt, vaan käveli tuijotuksiin reagoimatta kohti metsän rajaa. Vaihdettuaan ensin kummastuneet silmäisyt keskenään, lähtivät Lordi ja Amenkin jatkamaan matkaansa.
He olivat juuri ylittäneet metsän rajan, kun muutama pieni vesipisara pudottautui taivaalta maahan. Huomatessaan sateen alkavan Amen pysähtyi hetkeksi paikoilleen hieman vaivaantuneen oloisena, vilkuillen aina välillä taivaalle.
“Öh…”, hän aloitti, “siis, mun ei pitäisi kastua tai voin…”
“Voit mitä? Et sie kai tähän sateeseen kuale?”
Lordi korosti kysymystään kohottamalla kulmiaan ja luomalla naamalleen ylikorostetun kysyvän ilmeen.
“No… siis oikeastaan juu, kun muumiot ei saisi kastua, tai ne voi… No siis homehtua”, Amen myönsi nolostuneena. Oliko muka sopivaa omanarvontuntoiselle egyptiläiselle muumiolle, joka vielä ennen oli ollut faraokin, kuolla homehtumalla sateessa?
“No ei kyllä olisi paljoa homehdutettavaakaan”, mutisi Awa puoliksi itsekseen, niin hiljaa, että oli melko varma, ettei muumio kuulisi sanoja. Ja vain hetken päästä tästä sade lakkasi – loppui kuin seinään, vaikka tummat pilvet pitivät yhäkin majaansa auringon edessä.

Seuraava tehtävä olisi etsiä Lordille ihminen. Sellainen oli melko vaikea löytää, sillä monstereiden oli pidettävä matalaa profiilia vuorokauden ajan ollessa vielä päivän puolella. Hiedän oli etsittävä yksi yksinäinen ihminen, jonka seurassa ei olisi muita, ja joka liikkuisi tarpeeksi kaukana kaupungin melskeestä ja ruuhkasta. Noin puolen tunnin etsimisen jälkeen sopiva uhri löytyikin: tupakkaa polttava, vahvasti naamansa meikannut ja punaruskeat hiuksensa jonkinlaiseen poninhäntä-asetelmaan laittanut teini-ikäinen tyttö. Minne ikinä hän oli menossakaan, ei hän tulisi koskaan löytämään päämääräänsä. Arpinaamainen puolidemoni naurahti kuivasti, levittäen kasvoilleen virneen. Vilkaisemattakaan kahteen seuralaiseensa, hän kadotti itsensä sekunin murto-osassa näkymättömiin, ilmestyen lyhyessä ajassa tupakanpolttajan taakse. Tyttö ei vielä ollut huomannut olentoa, mutta oli pysähtynyt kuultuaan Lordin naurahduksen muutama sekunti sitten. Vakavana hän katseli ympärilleen, ehtimättä kuitenkaan käännähtää, ennen kuin perin kylmät ja vahvat kämmenet painuivat hänen olkapailleen, saaden tytön lamaantumaan hetkeksi pelkästä saikähdyksestä.
“Pöö”
Ihmishirviön ääni oli kumea ja karhea, siinä paistoi selvä hulluus. Tupakka punaruskeatukkaisen tytön suusta putosi alas maahan, silmien laajentuessa järkytyksestä. Hän kääntyi nopeasti ympäri nähdäkseen peläyttelijän, valmiina puolustamaan itseään. Kaikki haaveet itsepuolustuksesta kuitenkin varisivat pois hänen harteiltaan ihmisen nähdessä, mikä hänen takanaan seisoi. Hän oli tosiaankin odottanut jotain tavallista ihmistä - juoppoa tai jotain muuta hämärää tyyppiä – ei ilkeännäköistä ja suurikokoista ihmishirviötä, jollaisia ei aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Tyttö oli aikeissa kirkua, mutta sai huomata hirviön pitkäkyntisen etusormen painavan hänen huulensa takaisin kiinni.
“Pysy nyt kuitenkin ihan hiljaa, okei. Ja hymyile vähän, ei noin totista naamaa jaksa kathella”, Lordin naamalla kaareili leveä, terävät ja epäinhimilliset hampaat paljastava hullunvirne. Hirviön kehotuksesta huolimatta tyttö ei kyennyt luomaan hymyä kasvoilleen; pelko oli jähmettänyt hänet, väri oli paennut hänen iholtaan, ja huono olo huimasi häntä. Lordia tämä ei yllättänyt ollenkaan.
“Ai et hymyile? No jos mie sitte vähä autan.”
Puolidemoni ojensi toisen kätensä kohti tytön kasvoja, repäisi uhrinsa suupieliin syvät, vertavuotavat viillot, jotka muodostivat poskille leveän, irvokkaan virneen. Mielipuolinen irvistys ihmishirviön kasvoilla ylsi melkein yhtä pitkälle. Epätoivoisesti uhriksi jäänyt yritti sopertaa jotain suustaan, mutta poskien viiltävän kivun vuoksi hän ei saanut suustaan selviä sanoja. Lordi väänsi naamalleen ilmeen, joka kaikeksi yllätykseksi, näytti melkein lempeältä. Yhdistettynä tilanteeseen se oli kuitenkin vain jäänne jostain hyvästä, inhimillisestä tunteesta, joka joskus oli hirviön rinnassa roihunnut. Nyt se oli vääristynyt ja kuihtunut, vaikka saattoikin näyttää aidolta.
“Älä yritä sanoa mitään, ittehäs sie vaan satutat. Hiljaisuus on kunnioitettava piirre ihmisessä”
Kuin varmistaakseen saavansa sanansa perille, puolidemoni tarttui vahvoilla käsillään uhrinsa leukaan, vääntäen sen sijoiltaan hyvin vaivattomalta näyttävällä liikkeellä. Ja vaivatontahan se olikin; Lordin tekemät, syvät viillot nuorukaisen poskissa myötäilivät liikettä, joka väänsi leuan luonnottomaan kulmaan. Ne helpottivat leukaa paikallaan pitäviä jänteitä, lihaksia ja luita murtumaan paineen alla. Verta roiskahti katkeavista suonista niin ihmishirviön biomekaaniselle panssarille, että hänen käsilleen, naamalleen ja maahan hänen jalkojensa alla. Veri sai mielipuolisuuden hirviön mielessä yhäkin vain yltymään yltymistään, ja se näkyi hyvin hänen kasvoistaan: silmien pupilli oli kutistunut pieneksi palloksi keskellä verenpunaista sävyä lähenteleviä iiriksiä. Naamalle oli vääntynyt selkäpiitä karmiva virne, joka paljasti Mr.Lordin kellastuneen, terävän hammaskaluston.
Lordi tarttui toisella kädellään ihmisen kaulaan. Hän ei kuitenkaan kiristänyt otettaan, vaan sen sijaan antoi kätensä levätä melkeimpä rentona paikallaan, mikä vaikutti kovin yllättävältä käänteeltä. Rento ei ollut kuitenkaan uhriksi joutunut tyttö; hänen silmistään paistoi tuska, ja jokainen lihas oli jännittynyt. Jonkun ulkopuolisen silmissä tämä olisi näyttänyt kovin luonnottomalta – se, että uhriksi joutunut kulkija vääntelehti nyt tuskaisten kouristusten ja hulluksi tekevien kipuimpulsien vallassa kuin jossain hyvin piinaavasta kuolemantaudista kärsien, mutta sen kaiken luontainen aiheuttaja piti kättään rennosti, melkeimpä hellästi paikallaan tytön kaulalla, tuntui ristiriitaiselta. Mutta asiasta paremmin perillä olevat Awa ja Amen tiesivät, että kyseessä oli hornantuli: hyvin tuskallinen ja voimallinen loitsu, joka poltti sielua ja uhrin sisäelimiä, kiristäen lihaksia, saaden verisuonet poksahtamaan niihin kohdistuvan paineen alla. Jos loitsua ei kuitenkaan osannut käyttää oikein, aiheutti väistämättä tekijälleenkin samoja oireita, vaikkakin satakeertaisesti tuskattomampina ja lievempinä. Hornantuli oli hyvin vaikeasti hallittava loitsu, ja se, että sitä osaisi käyttää satuttamatta itseään millään lailla, kertoi jo, kuinka vahva käyttäjä todellisuudessa oli. Hornantuli ei ollut ihan jokaisen rajan takaa tulleen loitsu: sen hallitsivat vain muutama prosentti sadasta.
Uhrille vielä kivuliaampaa hornantulesta teki se, että se ei tuhoisuudestaan huolimatta ollut edes nopea tapa kuolla. Sen kivun alla, jota loitsu aiheutti, jokainen sekunti tuntui useammalta minuutilta, jokainen minuutti lähemmäs tunnilta. Ja aina se otti aikansa, kaksi minuuttia, ennen kuin uhri saattoi viimeinkin laskeutua autuaaseen tietämättömyyteen, ja unohtaa tuskan kahleet ympäriltään. Niin oli nytkin. Kaksi minuuttia tyttö - joka vielä kymmenen minuuttia sitten oli ollut hyvinvoiva - vääntelehti tuskiensa aallokossa, kunnes kuolema suostui vihdoinkin ottamaan hänet vastaan. Elo pakeni silmistä, ja ruumis valahti veltoksi, pudoten samalla maahan Lordin otteesta.
“No niin.”
Myhähti puolidemoni tyytyväisenä, tapauttaen jälleen käsiään yhteen yhden ainoan kerran. Hän tarttui kuoleen ihmisen toiseen käteen, väänsi sen olkapään sijoiltaan repien toisella kädellään lihakset ja jänteet poikki irrottaakseen raajan ruumiista. Saman hän teki toiselle kädelle, ottaen sitten kyseiset kehonosat mukaansa. Hän palasi vähin äänin Awan ja Amenin luo, viestittäen matkan jatkuvaksi.
“Pääkallomettä on sitten siittä jännä paikka, että sillä ei ole mitään vakituista ja lopullista olinpaikkaa. Se voi ilmestyä ihan minne vaan, minne sen portin haluaa tulevan. Mie tosin tykkään fuusioida sen johonkin muuhun metsään, jottei joku ulkopuolinen vahingossakaan löytäisi sen sisäänkäyntiä. Vaikka ihmiset tuntuukin niin kovin mitättömiltä omassa maailmassaan, niin Pääkallomettässä ne on tulokkaita, ja siellä paljon vaarallisempia. Sitä on vaikea selittää, mutta niin se vain on.”
Lordi sanoi, selventääkseen asioita lähinnä Awalle.


_____________________________________________________________
Chapter 2
_____________________________________________________________

"Amen, Lordii!"
Innostunut huuto kaikui monstereiden korviin jo ennen, kuin he ehtivät edes päämääräänsä, saati sitten nähneet huutajaa. Kauaa ei hihkuja kuitenkaan pysynyt salassa, kun hirviöiden talolta päin alkoi heitä kohti loikkia kummallisen näkoinen olento. Sen kasvot olivat tummanpunaisen nahan peitossa, ja olemus oli perin kummallinen. Sen muistutti rakenteeltaan kaikkein eniten ihmistä, mutta oli myös erittäin petomainen, ja sen takia hyvin kaukana ihmisestä. Kaikkein silmiinpistävin piirre olennossa oli sen suu, tarkalleen ottaen vahvat leuat, joista sojotti useita, tappavan teräviä hampaita.
"Kita kummissaan oli, kun muumio lähti jonnekin. Kita ei lähteä etsimään vessapaperia, kun Lordi suuttua, kun Kita talon vahtimatta jättää", otus selitti istuen nyt Lordin edessä.
"Kuinka monta kertaa se pitää sanoa, Kita, että en ole mikään vessapaperi. Se nimi on Amen...", muumio murahti luoden hammaspeikkoon varoittavan mulkaisun. Vaikutusta tämä ei kuitenkaan olentoon tehnyt, vaan sen olemus pysyi yhtä ilkikurisena ja huvittavana, kuin aiemminkin. Ennemminkin olisi voinut ajatella, että muumion ärtymys pelkästään huvitti olentoa, joka oli nyt alkanut tarkkailla ympärilleen. Vasta nyt tuo kiinnitti katseensa Awaan, jota ei aiemmin näyttänyt huomanneen. Awakaan ei sen koommin kiinnittänyt paikalle saapuneeseen alieniin suurtakaan huomita, katsellen lähinnä poissaolevasti ympärilleen.
"Kita tahtoa tietää, että mikä tuo on?"
Hammaspeikko totesi yllättävän vakavalla äänellä arvioituaan ensin aaveen ulkonäköä. Olento oli aina erittäin varautunut uusia tuttavuuksia koskien, eikä poikkeusta tapahtunut tässäkään tilanteessa. Oli myös totta, ettei Kita erityisemmin pitänyt niistä, joita ei saanut hetimmiten pistää poskeensa.
"Se on Awa. Löysin sen tuolta ihmisten mailta kummittelemasta, ja aivopesin sen tänne", Mr. Lordi virkkoi tavallisen lupsakkaan tyyliinsä, virnistyksen naamalleen luoden.
"Mutta eiköhän mennä tonne kotiinkin joskus. Tässä alkaa väkisinki kaivata rakasta sohvaa ja pepsipullojaan", hän jatkoi. Vastausta ihmishirviö ei jäänyt odottamaan, kuten ei yleensäkään, vaan lähti niine sanoineen marssimaan kohti rakennusta, joka seisoi kahdensadan metrin päässä hänestä itsestään. Lordin esimerkkiä noudattaen Amen ja Kita seurasivat perässä, Awan jäädessä paikoilleen. Tämä kaikki oli vain niin uutta, aaveen oli pakko setviä ajatuksiaan, eikä hän näin ollen kyennyt vielä huolettomasti liikkumaan muiden mukana. Avaisihan Pääkallometsään 'muuttaminen' aaveelle käytännössä uuden elämän, ei siihen tottuisi sormien napsautuksella.
Tarkemmin ajatellessa aaveen mieleen nousikin monta kysymystä, joihin Awa ei voinut löytää vastausta. Mitä hän oli oikein tekemässä? Miksi ihmeessä hän oli lähtenyt Lordin mukaan? Äkkiä monsterin joukkoihin liittyminen tuntui kaduttavan häntä todella. Aave ei voinut hankkia ystäsyyssuhteita kehenkään, ei, vaikka joskus olisikin halunnut. Koko ikänsä hän oli ollut hyvin pidattyvää sorttia, joka viihtyi kaikkein parhaiten oman itsensä kanssa, ja hän oli hyvin epävarma siitä, osaisiko koskaan sopeutua toisten seuraan. Hänellä ei koskaan ollut ystäviä, ei niitä, joihin hän saattoi varmasti luottaa. Eikä hän ollut halunnutkaan sellaisia kuolemansa jälkeen. Hän ei ollut halunnut ystäviä enää, todettuaan, että kaikki pettäisivät hänet kumminkin, puukottaisivat selkään. Ne karvaat tappiot jota tämä maailma toi tullessaan kerta toisensa jälkeen olivatkin murruttaneet tasapainon Awan mielessä, olivat tuoneet tilalle sen epävakaan hulluuden. Vasta nyt hän kunnolla ymmärsi, kuinka paljon hulluus hänen elämäänsä hallitsi. Hän ei koskaan ollut osannut kontrolloida sitä kunnolla, siihen tarvittaisiin vain yksi väärä sana, ja jo se voisi jälleen syöstä aaveen elämän uudille raiteille. Awa ei voisi asettaa Lordia, Kitaa tai edes Amenia siihen vaaraan. Mutta enää ei voisi kääntyä takaisinkaan. Ei ainakaan vielä.
"Awa, onko kaikki okei?"
Amenin kysyvä ääni herätti aaveen ajatuksistaan, sai hänet kohottamaan maahan laskeutuneen katseensa muumioon päin.
"Ihan tarpeeksi hyvin. Haluan vain hetken olla yksin, okei?"
Poissaoleva ääni lausui vastaukseksi Amenille. Vahingosta viisastuneena muumio päättikin ensimmäisestä kehotuksesta alkaen pysyä hiljaa, ja nyökkäsi vain hyväksyvästi, kävellen sitten sisälle hirviöiden taloon.

"Mihinkäs se Awa ny katos? Joko se tuli katumapäälle ja lähti tiehensä?" kysyi Lordi vain muutama sekunti sen jälkeen, kun Amen oli päässyt astumaan rakennuksen eteiseen. Eteinen avautui suoraan olohuoneeseen, ja käytännössä kumpikin oli samaa huonetta. Lordi, joka istui sammalenvihreällä sohvallaan, oli suunnannut katseensa kysyvästi Ameniin.
"Ei kai. Se halus vaan olla yksin, en viittinyt sitten häiritä sitä enää. Ihan ymmärrettäväähän se on. Awa kun ilmeisimmin on niin tottunut olemaan omissa oloissaan. Tottuminen meitin läsnäoloon vie aikansa", muumio vastasi. Hän hyvin muisti, kuinka Lordin ja Kitan seuraan tottuminen oli vienyt oman aikansa häneltäkin. Niinpä hän kykeni täysin ymmärtämään miltä aaveesta tuntui, ainakin hän oletti niin.
"Tuleeko tuolta toosasta jotain katsomisen arvoista?", Amen sitten kysäisi, nyökäten televisioon päin, ennen kuin istui hänkin sohvalle.
"Nää."
Vastaus oli lyhyt, eikä se sanana kertonut suoraa vastausta kysymykseen. Tylsistynyt äänensävy kuitenkin riitti osoittamaan vastauksen olevan kieltävä.

Muutaman kymmenen minuutin päästä Awakin tuli sisälle. Hän totesi saaneensa setvittyä ajatuksiaan ihan tarpeeksi tälle päivälle. Kuluisi vielä pitkä aika siihen, että hän tottuisi tähän kaikkeen. Oli toistaiseksi turhaa yrittää saada vastaus niille kaikille kysymyksille, joita Lordin seurueeseen liittyminen hänessä herätti.
"No terve. Tulithan siekin sieltä. Mie jo ajattelin, että tulit saman tien katumapäälle ja lähdit tiehes", Lordi huikkasi sohvaltaan, virnistäen, kuten aina. Myös Amen, joka istui sohvan toisessa päässä oli hetken ajaksi kiinnittänyt huomionsa aaveeseen, ennen kuin käänsi päänsä jälleen kohti monstereiden pientä matkatelevisiota, joka seisoi omalla paikallaan puisen pikkupöydän päällä. Kita puolestaan nukkui kippurassa sohvan vieressä olevan pöydän alla.
"Sie vissiinkin haluat tietää, että mihinkä oikein majotut täällä? Jokaisella meillä on näet oma huone, ja niin on sinullakin. Tässä meitin huushollissa kun tuppaa olemaan noita ylimääräsiä huoneita muutama kipale. Voisinpahan vaikka saman tien näyttää sen, jos kiinnostaapi", Lordi totesi kysyvänsävyisellä äänellä.
"Vaikka sitten", mutisi aave vastaukseksi. Sanojen myötä Lordi nousi seisomaan ja käveli kohti yläkertaan vieviä portaita, viitaten Awaa tulemaan mukaan.

_____________________________________________________________
Chapter 3
- Kaksi kuukautta myöhemmin -
_____________________________________________________________

Ilta alkoi hämärtyä, kun Amen avasi oman huoneensa oven, kävellen sieltä ulos. Hämärän laskeutuminen merkitsi hirviöiden aamunkoittoa, aivan samaan tapaan, kuin auringonnousu tavanomaisten rutiinien alkamista ihmisille.
Mahdollisimman hitaasti ja äänettömästi egyptiläinen painoi oven kiinni takanaan, yrittäen olla herättämättä muita. Hän oli useimmiten kaikkein aikaisimmin hereillä, ja hän tiesi parhaaksi, ettei muiden unia kannattaisi häiritä, ei ainakaan Lordin unoa, sillä monsteri oli niin kovin altis aamuärtymykseen ei-toivotun herätyksen takia. Eikä puolidemoni olisi kovin mukava vihaisena, vaikka usein olikin ystävilleen niin letkeä ja humoristinen persoona.
Amenilla oli joka ilta tapana mennä aamulenkille Pääkallometsään pitääkseen oman yleiskuntonsa hyvänä. Niin tapahtui tänäkin iltana, ja heti ensitöikseen heräämisensä jälkeen muumio suuntasi ulos, pysähtyen hetkeksi valitakseen tämän illan reittinsä.
Enää muutama hajanainen auringonsäde valaisi horisonttia luoden siihen vaaleamman sinisen sävyn. Hetken muumio tarkkaili taivasta, jossa muutama kirkkaimmista tähdistä jo tuikki, kelmeän kuun loistaessa niiden keskellä. Taivas oli kokonaan pilvetön, eikä Amen voinut väittää, etteikö näky olisi ollut ihan kaunis hänen silmiinsä. Kauaa muumio ei tosin taivasta jaksanut ihastella, vaan lähti hölkkäämään syvemmälle metsään.

Vielä tähän aikaan ilta oli hiljainen. Kovin moni Pääkallometsän asukeista ei ollut noussut ylös, saati sitten lähtelyt Amenin tapaan aamulenkille. Siksipä kai muumio ei osannutkaan reagoinda ajoissa huomatessaan kahden tumman varjon lähestyvän häntä. Muumio hyvin huomasi maan olevan koskea, ja tiesi, että oli myöhäistä välttää yhteentörmäys enää tässä vaiheessa – kostea maa luistaisi hänen allaan kuin liaukas jää. Siltikin hän alkoi jarruttaa refleksinomaisesti, vaikka tiesikin, ettei se juurikaan hyödyttäisi, ei hölkkävauhti ehtisi hidastua tarpeeksi ennen vastaantulijaa. Niinpä hän saikin huomata törmäävänsä johonkin perin outoon, ja seuraava asia, jonka hän ymmärsi oli muutaman kymmenen senttimetrin kattava ilmalehto taaksepäin ja laskeutuminen suoraan takamukselleen. Hetken hän oli hämmennyksestä sekaisin, ennen kuin älysi kiinnittää huomionsa siihen johonkin, jota päin hän oli juuri juossut.
Arviolta metrin päässä Amenista itsestään istui samalla lailla maassa rähmällään perin järkälemäisen olemuksen omaava olento. Kaikkein eniten se muistutti epäkuollutta ihmistä, mutta otsassaan sillä oli komeat sarvet, ja varpaiden tilalla raskaanoloiset sorkat.
"Mikäs vattu sä sitten olet?"
Ääni oli vähintäänkin hämmästynyt, mutta myös aidon kysyvä muumion katseen yhäkin pysyessä härkämäisessä olennossa. Vaikka Amen tunsikin useimmat Pääkallometsän asukit ulkonäöltä – olihan Lordi sentään koko metsän pääpiru, väkisinkin siinä siis oppi tuntemaat muutkin – ei tuon sarvipäisen olennon ulkonäkö sanonut hänelle mitään.
"Se on mun velipoika. Valitettavasti"
Ääni oli muumion korvaan todella tuttu, eikä se oudon sarvipään suusta kuulunut. Vasta nyt hän muisti nähneensä toisenkin hahmon ennen tähän tuntemattomaan olentoon törmäämistään. Amen ei tarvinnut kuin sekunin tajutakseen kuka oli puhuja – Kalma, hänen vanha tuttunsa. Moottoripyöräzombie Helvetistä. Kalma oli joskus muutamia vuosia sitten kuulunut myöskin Lordin porukkaan, mutta oli sittemmin lähtenyt takaisin hoitamaan Kalmagediaanin veljeskuntaa, jonka johtajaksi hän itseään nimitti.
"Kalma? Mitäs hittoa sinä täällä teet? Ja onko sulla muka veli?" muumio sanoi samalla, kun nousi ylös kosteasta maasta pyyhkien märkiä lehtiä, mutaa ja sammalta pois itsestään. Myös perin hiljaisen oloinen sarvipäinen olento oli tehnyt samoin.
"Toin ton velipojan tänne hetkeksi, jollette pahaksenne pistä? Sen nimi on OX, ja se on semmonen härkäpää välillä, etten enää jaksa sitä. Vähän hermolomaa siis siitäkin", selvitti mustaa, hieman kulahtanutta silinteriä päässään kantava zombie hölmistyneelle muumiolle,
"Ja, heh, onko sulta oikeasti ronkittu aivot nenän kautta pihalle – eikös nimi veljeskunta kerro, että niitä veljiä on mulla aika roisisti."

"No enkös minä aivottomaksi muumioksi ole aika viisas kuitenkin?" murahti Amen tympeästi. Hän ei koskaan ollut tarkemmin tullut ajatelleeksi, oliko oikeasti kokonaan aivoton, vaiko ei. Eipähän kyseinen asia häntä paljoa edes kiinnostanut, ihan hyvinhän sitä oltiin tähän astikin selvitty, aivottomanakin vaikka. Kalma naurahti lyhyesti, kunnes hän hetken hiljaisuuden jälkeen avasi jälleen suunsa jotain sanoakseen:
"Onkos täällä muuten tapahtunut jotain uutta viime näkemän? Olenhan minä ollut poissa messistänne jo useamman vuoden?"
"Eipähän mitään erikoista, paitti että tässä jotakuinkin kaksi kuukautta takaperin Lordi löysi semmosen Awa-nimisen aaveen porukkaan. Se on ihan kiva tyyppi, mutta enpähän sitten tiedä, onko se suututtaminen kovin järkevää… Helppoa se kyllä on."
Kuului vastaus. Heti sanojensa jälkeen muumio käveli askeleen sivummas nyökäten päällään monstereiden taloa kohti, lähtöaikeidensa merkiksi.
"Mennäänpä sitten jututtamaan Lordia ja muita tuosta OX -jutusta."


_____________________________________________________________
Chapter 4
_____________________________________________________________

Lordi istui tyypillisellä paikallaan sohvalla, järsien aamiaisensa nimissä ihmisen kättä, jonka hän oli napannut eilisiltana kaupungissa käytyään. Pöydällä monsterin vieressä oli avattu Pepsi-pullo, joka toimitti aamiaisjuotavan virkaa. Kita ja Awa eivät toistaiseksi olleet osoittaneet itsestään elonmerkkejä.

Siinä istuessaan Lordi pohti elämän olevan harvinaisen tylsää. Juuri eilisen yön aikana monstereiden joukko oli käynyt ihmisten mailla täyttämässä vatsojaan ja ruokavarastojaan, joten tänä yönä he pysyisivät kotona. Toosastakaan – näin hienommin sanottuna televisiosta – ei tullut mitään katsomisen arvoista. Turhaantuneena ihmishirviö katseli ympärilleen olohuoneessa, vilkaisten sitten sattumalta ulos, ehtien juuri parahiksi nähdä Amenin, OXin ja Kalman lähestyvän. Hänkin tietenkin tunnisti Kalman heti nopean vilkaisun jälkeen, ja vanhan ystävän näkeminen kohottikin hänen mieltään. OXia hirviö ei toki tunnistanut, mutta melkolailla arvasi kuka oli kyseessä. Sarvipää nousi ylös mennen edeltä ovelle, avaten sen, ennen kuin Amen ehti sen tehdä.
”Kalma! Mitäpä mies, viime näkemästä onkin jo vähän aikaa.”
Leveä virnistys kertoi elävästi siitä, että monsteri oli perin iloinen zombien läsnäolosta. Muutamien sekuntien ajan punaisten silmien katse oli suunnattuna Kalmaan, kunnes hirviö käänsi katseensa OXiin.
”Ja kukas tää sarvikallo sitten onpi?”

”Velipoika OX. Ja juuri heikäläistä asia, jota tulin tänne toimittamaan, koskee”, kuului vastaus Kalman lausumana. Lordi nyökkäsi vastaukselle viittoen kolmikkoa sitten tulemaan sisälle.
Puheensorinan herättämänä Kita oli lähtenyt huoneestaan, ja istui nyt eteisessä katseensa Kalmaan liimattuna.
”Kalma tulla takaisin! Kita tykkää Kalma”, hihkaisi alieni iloisesti, nousten sekunnin murto-osassa maasta kahdelle jalalle, tarkoituksenaan syöksyä halaamaan zombieta. Kun hammaspeikko kuitenkin huomasi OXin, pysähtyi tuon hyökkäys kuin seinään. Taasko uusia tuttavuuksia? Varautuneisuus iski jälleen olennon tajuntaan tuon luodessa pistävän silmäisyn hornanhärkään.
”Kita, ei sun sitä tartte vierastaa. Ei OX sua syö. Tai ainakaan en anna sen syödä sua. Joten parempi olisi olla syömättä sitäkään.”
Kalma totesi kuivasti naurahtaen.

Tällä välin myös Awa oli herännyt. Tai pikemmin vain tullut pois huoneestaan, sillä aave oli oikeasti ollut hereillä jo pitkään. Tarkemmin sanoen valvonut lähes koko yön. Eihän epäkuollut oikeasti tarvinnut lepoa, eikä aave kokenut nukkumista tarpeelliseksi. Kaikenlisäksi hän ei saanut unta, ei ollut saanut pitkään aikaan.
Tekemättä olemassaoloaan millään tavoin havaittavaksi, oli hän seurannut nelikon tekemisiä jo jonkin aikaa yläkerrasta, josta avautui suora näköala eteiseen.
”Kattos vaan, huomenta siullekin, Awa”, huikkasi Lordi, joka oli ensimmäinen Awan läsnäolon huomannut. Kalma siirsi monsterin sanojen myötä katseensa yläkertaan. Hän katsoi aavetta hetken, kunnes kohotti kätensä silinterinsä reunalle, nostaen hatun hetkeksi päästään pienen, kumarruksenomaisen liikkeen saattelemana. Reagoimatta zombien tervehdykseen aave laskeutui alakertaan, suunnistaen suoraan keittiöön. Hetken päästä hän palasi olohuoneeseen mukanaan pikarillinen jotain punaista nestettä, jota olisi helposti voinut luulla punaviiniksi. Jo se, mitä talossa asui, riitti kuitenkin kertomaan, että punaviiniä lasissa ei ollut; se oli ihmisverta, melko tuoretta vieläpä. Awa ei vieläkään reagoinut Kalmaan tai OXiin, vaan istahti olohuoneen sohvalle sanaakaan sanomatta.
”Heh, Awa on vähän antisosiaalinen persoona”, naurahti Lordi katsoen hetken aavetta kohti, ”mutta hei, mitäpäs sinun piti tuosta OXista tulla turisemahan?”
”Juu. Toi härkäpää on vähän tiellä veljeskunnan asioissa, että suostuisittekos sinä ja muut millään ottamaan sen hetkeksi tänne?” Kalma vastasi luoden kysyvän silmäisyn Lordiin, joka nyökkäsi. Hirviö kohotti kätensä haromaan takkuista partaansa ja hymähti. Hänellä itsellään ei ollut mitään bulltauria vastaan, ei hän uskonut sarvipään olevan suureksikaan häiriöksi. Oli eri asia, mitä muut ajattelivat. Ainakaan Awasta hän ei voinut olla varma, Kita varautuneisuudestaan huolimatta tottui yleensä nopeasti uusiin tulokkaisiin.
”Mennäänpähän tuonne keittiöön jutustelemaan asiasta.”
Lordi huitaisi kädellään keittiötä kohden, marssien sitten osoittamaansa suuntaan.
Monstereiden kodin keittiö oli melko pieni, tylsästi suorakulmion muotoinen. Sen kumpaakin sivuseinää reunustivat kaapit, joiden ovet olivat koristettu veritahroin. Huoneen päädyssä oli likainen ja pölyinen ikkuna, joka vielä kaiken lisäksi oli hieman säröillä. Keskellä keittiötä oli pitkämäinen pöytä, jonka kummallekin sivulle mahtui istumaan kolme henkilöä, sekä kumpaankin päähän yksi. Lordi istahti omaan tapaansa pöydän ikkunanpuoleiseen päätyyn. Kalma, Kita ja OX seurasivat perässä, mutta Amen sen sijaan suuntasi olohuoneeseen istahtaen Awan seuraksi sohvalle. Muumiohan tiesi jo hyvin, mistä oli kyse, eikä OXin läsnäolo häntä häirinnyt, bulltauri siis saisi hänen puolestaan liittyä porukkaan.
”Öh... Eikö sinunkin pitäisi mennä juttelemaan siitä, liittyykö tuo OX porukkaan?”
Amen ei katsonut Awaan päinkään esittäessään kysymyksen, takelteleva ääni kertoi Amenin sisäisestä vaivaantuneisuudesta. Egyptiläinen ei osannut kertoa edes itselleen, miksi hän oli aina Awan seurassa niin kovin vaivaantunut. Yleensä suora sainainen muumio tuntui aaveen läsnä ollessa vetäytyvän kuoreensa ja muuttumaan ujommaksi, peläten nolaavansa itsensä. Kyseinen seikka häiritsi Amenia itseäänkin, mutta hän ei kyennyt sitä mitenkään muuttamaan.
Aave ei vastannut kuin lyhyellä hymähdyksellä muumion sanoihin, katsahtaen tylsistyneesti ikkunasta ulos. Hiljaisuus laskeutui hetkeksi kaksikon välille. Seikka ei haitannut Awaa pätkän vertaa, mutta Amen puolestaan tunsi olon entistäkin vaivaantuneemmaksi. Kaiketi painostavaksi käynyttä tunnelmaa voisi jotenkin keventääkin? Niinpä muumio päätyi hieman väkinäisesti toteamaan:
”Tiesitkö muuten, että sulla on nätit silmät?”

Amen ei osannut aavistaa reaktiota, jonka hänen sanansa saivat aikaiseksi. Awan kasvot näyttivät yllättäen normaalia vakavammilta, ja pikari, jota hän piti kädessään, putosi ja pirstoutui kappaleiksi osuessaan puiseen lattiaan. Aave käänsi kasvonsa muumiota kohden, ja nähdessään silkkaa vihaa peilaavan katseen Awan silmissä, egyptiläinen totesi parhaaksi vaihtoehdoksi juosta karkuun. Nopeasti muumio nousi ylös sohvalta, juosten saman tien ulos ovesta. Hän vilkaisi taakseen vain huomatakseen, että Awa oli lähtenyt hänen peräänsä, ja kaiken lisäksi saavutti. Eikä viha tuon olemuksesta ollut kadonnut mihinkään. Kokemuksesta muumio tiesi, ettei Awan käsittelyyn joutuminen olisi välttämättä kovin terveellistä aaveen ollessa ärtynyt.
Keksimättä parempiakaan pakovaihtoehtoja Amen päätti kiivetä monstereiden talon pihalla olevaan suureen lehtipuuhun, jonka oksat nyt hehkuivat paljauttaan syksyisessä ympäristössä.
Egyptiläinen loikkasi suoraan juoksusta kohti puuta, tarraten kiinni sen runkoon, punnertaen itsensä pian erään vahvahkon oksan päälle roikkumaan. Hän ei voinut välttyä ongelmilta estääkseen putoamisensa oksalta. Vanhan puun hauras kaarna mureni nopeasti Amenin painon alla, ja jäljelle jäi oksan liukas pinta, joka olisi heti halunnut luisuttaa muumion alas maahan. Hetken roikkumisen jälkeen hän kuitenkin sai parannettua asentoaan niin, ettei ainakaan heti putoaisi.
Awa saapui pian puun juurelle, luoden käteensä sinisenä hehkuvan tulipallon. Hetken näytti hyvin vahvasti siltä, että aave aikoisi pommittaa Amenia sillä, mutta ennen kuin näin ehti tapahtua, tuli äänien hälyttämä Lordi ulos talosta.
”Awa hei, jos et kumminkaan tappaisi sitä muumiota!”
Monsterin huuto halkoi muutoin hiljaista ilmaa, saaden muutaman synkeänmustan, ränsistyneen höyhenpeitteen omaavan variksen lehahtamaan taivaalle puista, joissa ne olivat levänneet.
Lordin äänestä kuulsi läpi pienoinen huvittuneisuus, mutta myös tiukka käskevyys. Samalla myös OX ja Kalma olivat saapuneet paikalle, Kitan kurkkiessa ovensuussa. Bulltauri rävähti nauruun tajutessaan tilanteen laidan, meinasi kaatua takamukselleen silkasta huvittuneisuudesta. Muiden saapuminen paikalle kiinnitti Awan huomion pois Amenista, ja yhdellä pienellä kädenliikkeellä aave kadotti itsensä paikalta jälkiä jättämättä.
Lordi käveli naurahtaen puun luokse ja huikkasi oksalla roikkuvalle Amenille:
”Oletkos sie okei?”
”Enköhän...”, mutisi muumio, lisäten hetken päästä:
”On vaan aika hyvä kysymys, että miten oikein tulen alas täältä...”
Kuin kohtalon ivasta vain hetki Amenin sanojen jälkeen puunoksa hänen allaan päästi uhkaavan rasahduksen, katketen sitten epäkuolleen painon alla, pudottaen muumion maahan. OX, joka hetkeksi oli lopettanut naurunsa, aloitti sen taas, Amenin valitellessa kipeää takapuoltaan.
Kalma mulkaisi veljeään pistävästi käskien tuon hillitä itsensä ja lopettaa naurunsa. Zombie ei itse nähnyt tilanteen koomisuutta, joka OXin mieltä niin kovin ruokki.
”Taisi ratketa sekin ongelma”, virnisti Lordi Amenille kävellen niine sanoineen sisälle taloonsa. OX ja Kalma siirtyivät myös sisälle, Kitan puolestaan mennessä muumion luo. Amen oli jo noussut ylös maasta kiroten jotain epäselvällä äänellä.
”Amen kunnossa?”
”Kyllä, kyllä. Mitä nyt itsetunto sai taas kolauksen.”
Kyyninen ääni vastasi alienille Amenin kaihinharmaiden silmien tuijottaessa tuimasti eteensä. Vilkaisemattakaan maassa kököttävään Kitaan muumio käveli kohti hirviöiden taloa, aikeenaan vetäytyä huoneeseensa mököttämään muutamaksi tunniksi tästä eteenpäin. Jokin kuitenkin sai hänet pysähtymään, kuten myös Kitan, joka oli muumion perässä lähtenyt takaisin talolle päin. Vähän matkan päässä heistä kulki musta kissa, jonka turkki oli puolipitkää ja hapsottavaa. Huomatessaan muumion ja alienin katseet kissa pysähtyi, jääden ilmeettömästi tuijottamaan kaksikkoa.
”Amen, Amen! Saako Kita syödä kissa?”
Hihkui punanahkaisen hammaspeikon innostunut ääni muumion vieressä. Tuhahtaen Amen heilautti kättään myöntymisen merkiksi.
”Ihan sama.”
Kenties hivenen ärtynyt ja kaiken lisäksi hölmistynyt Amen ei ollenkaan ollut tullut ajatelleeksi, ettei Pääkallometsässä yleensä ollut kissoja. Hän ei osannut yhdistää tummaturkkista eläintä mihinkään poikkeavaan. Eikä sen koommin Kitakaan, joka ajatteli vain yhtä asiaa: raatelua.
Alieni hyökkäsi nopeasti kissaa kohti, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, katosi eläin hänen edestään sankkaan savupilveen, joka sai Kitan peruuttamaan pari askelta taaksepäin. Savun hälvennyttyä alieni saattoi huomata tuijottavansa Awaa.
”Wawa”, sopersi punanahka toljottaen aavetta edessään hämmästyksestä laajennein silmin. Hän oli kohottanut kätensä ylemmäs ja kuin sanojensa vakuudeksi osoitti etusormellaan olentoa, joka hänen eteensä oli ilmestynyt. Yllättyneisyys sai Amenin leuan loksahtamaan auki, ja muumio kykeni hämmästykseltään ainoastaan päästämään tukahtuneen kähähdyksen suustaan. Awa murahti silmiään pyöräyttäen kävellen sitten tiehensä, jonnekin monstereiden taloa ympäröivän metsän pimentoihin. Kuin kovan tällin saaneina Amen taikka Kita eivät kyenneet hetkeen mihinkään muuhun kuin vilkuilemaan toisiaan kummastuneina, kunnes hekin siirtyivät sisälle.

”Tiesikö joku, että Awa osaa muuttua kissaksi?”
Kummastuneisuus kuulsi yhäkin läpi muumion äänestä kysyvän katseen suuntautuessa Lordia kohden. Amenin sanat kuultuaan Lordi myhähti kysyvästi, luoden Ameniin epäilevän silmäisyn.
”Mitä sie muumio oikein höpötät? Saitkos sie jonkun tällin, kun sieltä puusta putosit?”
Jo hirviön aikaisempi käytös oli antanut osoittaa, ettei hän uskonut Amenia. Tokihan hän tiesi, että oli olemassa muuntautujia, jotka tarpeen tullen saattoivat ottaa jonkun muun olennon olomuodon. Lordi tiesi kuitenkin myös senkin, että tällaiset muuntautujat olivat perin harvinaisia, ei heikäläisiin joka päivä törmännyt. Siksipä hän ei muumiotakaan aluksi uskonut.
”Amen varmaan tällin saada, kun puusta pudota, mutta Kita näki myös, että Awa kissa oli”
Tivasi Kita haettuaan itselleen banaanin keittiöstä. Lordin seurana sohvalla istuvat Kalma ja OX vilkaisivat toisiaan, kohauttaen sitten olkapäitään.
”Mielenkiintoista... Mihin se Awa muuten katosi?”
Totesi Lordi sitten, kallistaen hieman päätään.
”Silloin kun sen viimeksi näin, se katos tonne mettään. Kaiketi se haluaa olla yksin, taas.”
Amen myhähti epätietoisena sohvan selkänojalla käsiään pitäen. Awan tekemisiä kun ei millään tavoin voinut lukea, aave kulki aina omia teitään kertomatta tarkoituksiaan muille. Yksinäisyydessä hän kuitenkin viihtyi, niinpä muumio vahvasti veikkasi, että Awa oli nytkin mennyt kokoamaan ajatuksiaan metsän rauhalliseen ympäristöön. Amen siirtyi sohvan takaa tuon etupuolelle, istahtaen paikoilleen. Kuin ohimennen hän kysäisi:
”Ja mitenkäs, liittyykö OX meikäläisiin, vai nappaako Kalma sen mennessään?”
”Eiköhän se jää tänne, ainakin hetkeksi. Ei miulla ainakaan mitään asiaa vastaan ollut, eikä sen koommin Kitallakaan. En uskoisi olevan siullakaan, Amen? Awasta nyt ei osaa sanoa juuta eikä jaata, kun se ei taaskaan omaa mielipidettään sanallisesti julki tuonut. Epäselvä tyyppi.”
Amen nyökkäsi vastaukseksi Lordin sanoille. Hänellä ei henkilökohtaisesti ollut mitään bulltauria vastaan, vaikka sarvipään vahingoniloinen huumorintaju vähän suututtikin.

_____________________________________________________________
Chapter 5
_____________________________________________________________

Aamun ensimmäisten auringonsäteiden värjätessä tumman yötaivaan selkeästi omaan oranssinsävyynsä, olivat monsterit vetäytyneet huoneisiinsa nukkumaan. Kalma oli lähtenyt tiehensä varhain aamulla, kun vielä oli ollut pimeää.
Awa ei ollut palannut koko varhaisena aamuna. Aave oli pysynyt poissa joka sekunnin sen jälkeen, kun oli kadonnut metsään edellisenä yönä Amenille suututtuaan. Tätä asiaa kukaan ei kuitenkaan ajatellut sinä aikana, jona kaikki Pääkallometsän asukit olivat vetäytyneinä omiin oloihinsa, nukkumaan sen ajaksi, että pimeys taas laskeutuisi.

Kun ilta viimein sarasti, oli Amen taas ensimmäisenä hereillä Lordin kaveriporukasta.
Muumio oli aikeissa jälleen suunnata kulkunsa metsän pimentoihin aamulenkin nimissä, mutta hänen suunnitelmansa muuttui muumion päättäessä ensin tarkistaa, oliko Awa jo palannut. Jostain syystä - josta Amen ei itsekään ollut varma – hän halusi Awan palaavan, halusi tietää, missä tuo oli. Hän ei ollut katkera siitä, että aave oli saattanut hänet usein naurunalaiseksi hermostuttuaan muumiolle, vaikka loukkaukset yleensä saivat hänet käymään mykkäkoulua ongelmien aiheuttajan kanssa. Muumiolle oli tyypillistä myös kostaa itselleen tapahtuneet pienet keppostelut samalla mitalla, tässäkin asiassa aave teki poikkeuksen. Ja se, miksi näin oli, häiritsi häntä kovin. Kaiketi sen takia Amen niin kovin halusikin tietää, miksi Awaa ei ollut näkynyt. Moni muukin asia mietitytti; miksi Awa oli luonteeltaan mitä oli, miksi hän oli niin mieltynyt asumaan vanhassa mielisairaalassa? Muumio janosi tietää vastaukset näihin kysymyksiin.
Hereillä aave ei ainakaan ollut, Amen totesi mielessään, vaikka olisikin muiden nukkuessa tehnyt paluunsa. Tai ainakaan hän ei ollut siirtynyt olohuoneeseen tai muualle alakertaan. Niinpä muumio suuntasi kulkunsa yläkertaan tarkistaakseen, olisiko aave omassa huoneessaan. Määrätietoisesti Amen käveli aaveen huoneen ovelle, koputtaen ensin napakasti. Ei vastausta. Hän odotti hetken, painaen sitten kätensä kahvalle avaten oven.
Huone, joka hänen eteensä avautui oli tyhjä, ankean harmaa ja pölyn peittämä. Awasta ei ollut jälkeäkään, aave ei siis ollut palannut. Amen oli jo aikeissa kääntyä kannoillaan ja mennä lenkilleen normaaliin tapaansa, kun hänen katseensa nauliintui pieneen, rypistyneeseen ja kellastuneenvalkoiseen paperilappuun huoneen pöydällä. Hän kurtisti hieman kulmiaan kävellessään peremmälle huoneeseen. Muumio nappasi paperin käteensä, silmäili hetken siihen kirjoitettua, kaunista käsialaa. Vaikka Amen alkuperältään egyptiläinen olikin, ja näin ollen tottunut enemminkin hieroglyfeillä kirjoitettuihin teksteihin, oli hän vuosien saatossa opetellut myös eurooppalaisia kirjainmerkkejä, ja osasi nyt sekä tulkita, että kirjoittaa niitä melko hyvin. Ei siis ollut hänelle ongelma lukea sitä, mitä lappuun oli kirjoitettu;

”Eilen ymmärsin, että minun on parempi lähteä pois, jättää tämä paikka taakseni. Minä en voi altistaa teitä omalle hulluudelleni, jota en itsekään kykene hallitsemaan. Pyytäisin, ettette lähtisi perääni, se ei hyödyttäisi ketään. Anteeksi.

-Awa”



Amen oli vähintäänkin järkyttynyt viestin luettuaan. Näinkin lyhyessä ajassa, kuin pari kuukautta, hän tunsi ystävyyttä aavetta kohtaan, ei hän voisi noin vain lähteä. Siltikin muumio kykeni ymmärtämään, mitä Awa sanoillaan haki takaa. Olihan hänkin sen huomannut useamman kerran – aave menetti nopeasti malttinsa, vaikka saikin itsensä aika nopeasti kokoonkin. Ilmeisesti Awa pelkäsi satuttavansa jotakuta oikeasti, ja Amen hyvin ymmärsi, että niin voisi käydäkin. Muumion oli vaikea suhtautua tilanteeseen järkevästi, useat ajatukset olivat lähteneet risteilemään hänen mielessään. Toisaalta Amen halusi ehdottomasti totella aaveen sanoja, mutta toisaalta hän halusi lähteä tuon perään, halusi puhua asiasta. Ja Awa oli kieltänyt lähtemästä. Tuskastuneesti egyptiläinen hymähti, kävellen sitten mietteliäästi olohuoneeseen. Tänä iltana hän ei lähtisi tyypilliselle aamulenkilleen, vaan jäisi odottamaan muiden heräämistä ja heidän kantaansa tähän asiaan, joka Amenia itseään niin kovin vaivasi.
Hän istahti sohvalle ja luki viestin monta kertaa yhä uudelleen ja uudelleen, kuin toivoen sen osoittautuvan sairaaksi pilaksi.

”Amen, mikäs sinulla siinä?”
Lordin kommentti herätti ajatuksiinsa vaipuneen muumion todellisuuteen, ja hän käänsi katseensa taakseen ilmestyneeseen monsteriin. Muutamaan sekuntiin hän ei kyennyt sanomaan mitään, kunne sai hiljaisella äänellä lausuttua aaveen nimen; ”Awa”
Amen siirsi katseensa tuijottamaan ontosti ulos ikkunasta samalla, kun ojensi lapun Lordille. Puolidemoni luki tekstin mietteliäs ilme naamallaan. Hän oli hetken hiljaa, kunnes avasi suunsa kommenttiin:
”No johan pomppas.”
Yllättynyt oli selvästi Lordikin, vaikkei tieto aaveen lähdöstä järkyttänyt häntä kuten Amenia. Ehkäpä ihmishirviö oli osannut odottaa jotain tällaista. Hän joka tapauksessa tiesi, että hänen oli pakko puhua Awalle, jotta hänen suututtamisensa voitaisiin paremmin välttää. Monsterin olisi ollut pakko saada selville niitä asioita, jotka saattaisivat saada aaveen menettämään malttinsa, kyllähän hän sen jo tiesi, että Awa voisi olla jopa vaarallinen kunnolla suuttuessaan. Hyvin moni Lordin kaveriporukkaan kuulumatonkin tiesi, että Awa oli hyvinkin vahva maagisten taitojensa puolesta, eikä hän ollut mielellisestikään kovin heikko siltä kantilta, että olisi luovuttanut helpolla. Elämä tosiaan oli tehnyt hänestä eräänlaisen soturin, taistelijan, joka osasi puolustaa itseään vähän turhankin hyvin. Awa saattoi yhdessä hetkessä muuttua rauhanomaisesta persoonasta räjähdysalttiiksi hyökkääjäksi. Halusi hän itse niin tapahtuvan tai ei.
Mr. Lordi oli myös vahvasti tietoinen siitä, mitä Amen aavetta kohti tunsi. Hän tiesi, että ennen pitkää muumio lähtisi aaveen perään, eikä hän voisi loputtomiin estää egyptiläistä tekemästä haluamaansa. Se, miten Awa asiaan reagoisi oikeastaan huolettikin häntä hieman.
_____________________________________________________________
Chapter 6 _____________________________________________________________

"Mitäs sie ny oikein horiset, Amen?"
Kummasteli Lordi luoden arvioivan katseen Ameniin, pyöritellen päässään muumion sanoja. Vastapainoksi egyptiläinen käänsi päättäväisyyttä hehkaavan katseensa puolidemoniin;
"Sitä mie horisen, että lähden Awan perään. Ei se siellä voi yksin olla koko ikäänsä, eikö sen jo terve järki sulle sano?"
"Mutta sehän nimenomaan kielsi, ystävä hyvä. En väitä, etteikö Awan lähtö meikääkin harmittaisi, mutta ei me voiha pakottaa sitä jäämähän tänne, jos se itte kokee, ettei se voi. Ihmishirviönkin mieli toimii samoin periaattein, kun tavallisen kuolevaisenkin – jos ei usko pystyvänsä johonkin, niin sitten ei kans pysty siihen. Ja tiedäthän sie senkin, että Awa on semmoinen persoona, ettei se luovu mielipiteistään helpolla. Se tulee takaisin, jos haluaa, ei sitä tänne pakottamalla saaha."
Lordi katsoi ilmeettömästi eteensä, huomaten kuitenkin sivusilmällä Amenin päättäväisen ilmeen murtuvan, ja epätoivoisen katseen tulevan tilalle. Muumio hyvin tiesi Lordin sanat todeksi, melkein pelottavan hyvin ne kuvasivat aavetta. Amen huokaisi suruisuuttaan. Miten ihmishirviö osasikin aina murskata hänen aikeensa?
Kita oleili omaan tapaansa lattialla. Muumion apaattinen olemus oli tarttunut häneenkin; nyt alieni makaili mahallaan lattialla, puhallellen kolhiintuneilla lattialankuilla lepäävää pölyä ilmaan, jolloin se nousi kiekuraisin muodostelmin ylemmäs, laskeutuen pian takaisin peittämään lattiaa. OX istui sohvalla reagoimatta tilanteeseen sen suuremmin. Hornanhärkä oli erittäin hiljaista sorttia, eikä tämä paljoa puhunut, ellei udellut seuraavia ruoka-aikoja. Tunteitaankaan bulltauri ei suurestikaan ilmaissut, piti asiat omana tietonaan. Hieman allapäin tosin oli hänkin – olihan koko monstereiden poppoon mieliala ollut vähän alhaalla sen jälkeen, kun Awa oli lähtenyt tiehensä kaksi yötä sitten.

Aamu oli jo tuloillaan. Horisontti jossain Pääkallometsän puiden latvustojen takana oli saanut vaaleamman sävynsä, kielien siitä, että aurinko jälleen ottaisi paikkansa taivaankannella, valaisisi maita tulellaan.
"Menen nukkumaan..."
Amen nousi heti sanojensa jälkeen seisaalleen, kävellen omaan huoneeseensa, joka oli olohuoneen ja eteisen vieressä. Lordi tuhahti ja seurasi muumion esimerkkiä; Kita ja OXkin siirtyivät vähin äänin huoneisiinsa hiljaisuuden ottaessa talo äänettömään valtaansa.

Amen istahti sänkynsä virkaa toimittavalle sarkofagilleen, tietäen, ettei saisi unta. Hän olikin vetäytynyt huoneeseensa lähinnä oman rauhan toivossa, voidakseen asetella sekavia ajatuksiaan kokoon. Se kaikki, mitä viime päivinä oli tapahtunut hämmensi häntä. Kysymykset eivät olleet saaneet vastauksiaan, eikä mieli voinut tämän takia rauhoittua. Levottomuus paistoi selvästi hänen olemuksestaan egyptiläisen tuhahdellessa turhautuneisuuttaan, käännellen päätään levottoman katseen haravoidessa huonetta. Muumio oli kahden vaiheilla; lähteäkö Awan perään vaiko ei? Lordin sanat olivat totta, ja Awa sitä paitsi oli kieltänyt lähtemästä peräänsä. Tuntui siltä, kuin olisi seisonut kahden tien haarassa, tietäen, että toinen tie oli turvallinen ja vakaa, mutta tylsä, ja toinen epävakaa, mutta saattaisi tuoda mukanaan onnen ja hyvän omatunnon kuten myös lyödyksi tulemisen karvaan katkun. Mitä siis seurata; mille polulle lähteä?
Mietteiden maailma piti egyptiläistä otteessaan jopa kaksi tuntia. Mutta herättyään aatoksistaan Amen tajusi saaneensa vastauksen pitkään mieltään vaivanneisiin kysymyksiin. Vastaus hämmensi häntä itseäänkin, mutta toi samalla kaivatun helpotuksen levottomuuteen. Hän ei tuntenut pelkästään ystävyyttä aavetta kohtaan – hän oli jopa rakastunut, niin mahdottomalta kuin se tuntuikin. Oli vaikea ajatella, että sellainen verenmakuun mieltynyt epäkuollut, kuin Amen, voisi tuntea inhimillistä rakkautta. Niin se kuitenkin oli, ja tämä asia valottikin osaltaan egyptiläiselle, miten toimia tämän ongelman kanssa. Hän lähtisi etsimään Awaa, ei hän voisi aavetta yksin jättää. Ja hyvinhän hän osasi aavistella, mihin aave olisi taas vetäytynyt; vanhaan mielisairaalaan. Se oli ensimmäinen ja todennäköisin vaihtoehto.

Amen ei myöskään tarvinnut juurikaan älyä ymmärtääkseen, että hänen oli parempi lähteä vaellukselleen nyt, päivällä, kun muut nukkuivat. Lordi yrittäisi varmasti estää hänen lähtönsä, ja monsterille ei olisi ongelma saada muumion mieltä muuttumaan.
Varovaisesti, madollisimman äänettömästi egyptiläinen sulki huoneensa oven perässään, jääden hetkeksi kuulostelemaan, oliko joku mahdollisesti hereillä. Äänetön ympäristö ei kuitenkaan särkynyt muista häiriötekijöistä, kuin Kitan vaimeasta, kuorsauksentapaisesta ölinästä ja OXin kumeammasta kuorsauksesta, joka oli sekin melko hiljaista. Todettuaan kaikkien nukkuvan muumio hiippaili ulko-ovelle avaten sen varovaisesti. Aamupäivän kirkas valo oli sokaista hämäryyteen tottuneen Amenin silmät, ja hän totesi parhaaksi loikkia mahdollisimman nopeasti metsän puiden varjoon turvaan kirkkaudelta.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby The monster » Thu Mar 19, 2009 5:18 pm

awa on upea!
Lordi forever
The monster
 
Posts: 228
Joined: Mon Mar 16, 2009 5:50 pm
Location: en tiiä

Postby Muumio » Fri Mar 20, 2009 10:50 pm

Silmät putos ilosesti, kun huomasin jonkun kommentoineen, ettäh tattista vaan the Monstarille~ (8

Joos, kaksi uutta lukua Pimeyteen Kahlittua luettavissa kotisivuiltani Varjolehdosta(suora linkki tarinat-sivulle). Lopetan tarinan länttäilemisen tähän, kun turhaan se vaan on siinä tilaa viemässä. (toisekseen olen myös laiska enkä jaksa kopivoida kaikkea tähän ehe ehe)
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby Hunger » Sat Mar 21, 2009 4:31 pm

Maailma on pullollan lahjakkaita ihmisiä.Ja sinä, sinä olet yksi heistä!
Noi sun kuvat on siis aivan mahtavia, oikeesti.Mää en usein törmää hyviin piirtäjiin, mutta täällä oli taas yksi lahjakkuus.
Ja noi sun tarinat, todella hyvää kerrontaa ja kuvailuja!Ootkos kirjan kirjottanut, ostaisin sellaisen :D
Let me be the one to shock you
User avatar
Hunger
 
Posts: 596
Joined: Sat Mar 15, 2008 1:18 pm

Postby Muumio » Sat Jun 05, 2010 12:20 pm

En mie kuollu ole, jos ehditte jo jotain sellaista toivoa.

Hunger wrote:Maailma on pullollan lahjakkaita ihmisiä.Ja sinä, sinä olet yksi heistä!
Noi sun kuvat on siis aivan mahtavia, oikeesti.Mää en usein törmää hyviin piirtäjiin, mutta täällä oli taas yksi lahjakkuus.
Ja noi sun tarinat, todella hyvää kerrontaa ja kuvailuja!Ootkos kirjan kirjottanut, ostaisin sellaisen :D


Kiitos kaunis, Hunger! Paha minä, kun en ole tätä viestiäsi aiemmin huomannut 8[
Enkä ole vielä kyllä kirjaa kirjottanu, saa nähdä jos sitten vaikka joskus kirjottaisinki >)
_____________

Saatte tussisotku Amenin ja äkkiä paintilla piirretyn pikku-Lordin, olkaa hyvät.

Saatte myös OXin joskus tulevaisuudessa, kunhan taas saisin tuon kynän otettua rumaan käteen ja piirrettyä luonnoksen valmiiksi.

Ja, kysynpä, että onko ihmisillä innostusta vielä tuon Pimeyteen Kahlittu -tarinan lukemiseen? Jos on, niin voisin viimeinkin ottaa itteäni niskasta kiinni ja siirtää sen tarinan tälle pääkonelle ja Varjolehtoon.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby King » Sun Jun 06, 2010 7:23 pm

Sanoitko tuota pikku-Lordia äkkiä tehdyksi???? Sehän on upea ja näyttää siltä kuin sitä olisi työstetty ainakin kuukausi! Mahtava työ!
User avatar
King
 
Posts: 4395
Joined: Wed Aug 09, 2006 2:17 pm
Location: F I N

Postby Muumio » Sun Jun 06, 2010 7:43 pm

King wrote:Sanoitko tuota pikku-Lordia äkkiä tehdyksi???? Sehän on upea ja näyttää siltä kuin sitä olisi työstetty ainakin kuukausi! Mahtava työ!


...piirsin sen noin puolessa tunnissa randomin inspispuuskan osuessa kohdalle, joten kyllä, nopeasti. 8')

Mutta tosi paljon kiitos kommentista, King! Arvostan.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby Muumio » Mon Sep 13, 2010 8:05 pm

Lordimies! (Suuri kuva, varokaattentäten)

Koska syyskuu 2010 on minulle henkilökohtainen Monsterican Dream, oli pakko juhlistaa sitä muistamalla Lordia myös piirustus -kategoriassa. Joten lyijykynäLordi, olkaa hyvät. Aikaa kului ehkä noin kuudesta kymmeneen tuntia. Tai jotain.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Postby Hérainia » Wed Sep 15, 2010 6:14 pm

Mitä nyt olen selaillut kuviasi DeviantArt-tililtäsi, niin olen hyvin vakuuttunut. Sinulla on hieno tyyli piirtää ja ihailen jaksamistasi piirtää yksityiskohtia. Kuvasi ovat persoonallisia ja aikaa ja vaivaa on varmasti niiden tekoon käytetty.

Olen myös hieman selaillut tarinoitasi ja vaikuttavat oikein hyviltä. Jatka toki näiden kirjoittamista :)
"It won't be long-
you'll sing along
With the devil's lullaby!"

- Devil's lullaby
User avatar
Hérainia
 
Posts: 129
Joined: Wed Jun 28, 2006 3:19 pm
Location: Muumilaakso

Re: Muumion räpellykset (Uusi tarina sivulla 3)

Postby Muumio » Sat Aug 04, 2012 6:21 pm

Long time no see.

Harmittavan vähän olen mitään Lordaattista piirrellyt ja sekin vähä, mitä on tullut piirrettyä, on jäänyt tänne änkemättä. Korjattakoon se asia nyt.

Kouluanimaatiota varten tuhrustettu Lordimännn. (Tiedän, että herralta puuttuu mm. pienet ja söpöt sarviparinsa tässä kuvassa, nopeasti piirretty on tämä.)
You'll never be gone, Otuksen muistoa (harmittavan kömpelöllä kuvalla) kunnioittaen.
The Rebirth of the Countess, eli jäähyväiskuva suosikkiaaveelleni.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Re: Muumion räpellykset (Uusi tarina sivulla 3)

Postby Kitawa » Sat Aug 11, 2012 5:57 pm

Muumio wrote:
Kouluanimaatiota varten tuhrustettu Lordimännn. (Tiedän, että herralta puuttuu mm. pienet ja söpöt sarviparinsa tässä kuvassa, nopeasti piirretty on tämä.)


Hei nyt olen utelias, mikäs tämä tämmöinen koulu on, jossa animaatioita tehdään? Onko koko pätkää mahdollista nähdä? Nimittäin itsekin tein koulua varten animaatioharjoituksen, jossa aiheena oli Lordi. :lol: Voisin sen tänne MB:lle joskus vaikka laittaakin. Olis kiinnostavaa tietää, jos et välitä tänne kertoilla niin laita privaviestillä? Laadukkaan näköinen tämä stillikuva, kiinnostaisi todellakin tietää enemmän.
I can do all things through Christ, who strengthens me. Phil. 4:13
User avatar
Kitawa
 
Posts: 932
Joined: Thu Jun 01, 2006 6:50 pm
Location: Suomi

Re: Muumion räpellykset (Uusi tarina sivulla 3)

Postby Muumio » Thu Sep 20, 2012 3:13 pm

Herttinen, tännehän on tullut viesti ja mie en ole mitään huomannut.
Muttajoo, media-assistentiksi kouluttauduin Forssan ammatti-instituutissa. Siellä tehtiin vähän kaikenlaista, animaatioita tosin vain muutaman harjoituksen verran.
Vaan tätä nimenomaista Lordianimaatiota et valitettavasti voi nähdä. Näyttäisin kyllä, mutta olin pahaksi onneksi turvelo ja (muistaakseni) unohdin ottaa animaation koulun koneelta muistitikulle talteen. Ei tosin suurikaan menetys sinänsä, se animaatio oli perin juurin yksinkertainen. Laitoin Lordimiehen vain kävelemään ruudun poikki ja leikin hilppasen kuvakulmilla, siinä se (eihän minulla taidot olisi monimutkaisempaan riittäneet). Voisin periaatteessa tehdä sen uusiksi, jos joskus saan tämän yhdeksänvuotiaan konevanhukseni pelaamaan Adobe After Effectsin kanssa.
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Re: Muumion räpellykset (Uusi tarina sivulla 3)

Postby Kitawa » Thu Sep 20, 2012 6:58 pm

Muumio wrote:Herttinen, tännehän on tullut viesti ja mie en ole mitään huomannut.
Muttajoo, media-assistentiksi kouluttauduin Forssan ammatti-instituutissa. Siellä tehtiin vähän kaikenlaista, animaatioita tosin vain muutaman harjoituksen verran.
Vaan tätä nimenomaista Lordianimaatiota et valitettavasti voi nähdä. Näyttäisin kyllä, mutta olin pahaksi onneksi turvelo ja (muistaakseni) unohdin ottaa animaation koulun koneelta muistitikulle talteen. Ei tosin suurikaan menetys sinänsä, se animaatio oli perin juurin yksinkertainen. Laitoin Lordimiehen vain kävelemään ruudun poikki ja leikin hilppasen kuvakulmilla, siinä se (eihän minulla taidot olisi monimutkaisempaan riittäneet). Voisin periaatteessa tehdä sen uusiksi, jos joskus saan tämän yhdeksänvuotiaan konevanhukseni pelaamaan Adobe After Effectsin kanssa.


Ahhah, tuttu tunne. Afterin kanssa kikkailu ei ole semmonen osa-alue, jota itekään olisin kauheesti jaksanut harjoitella. Mutta siis olis hauska nähdä animaatiosi eniwei, jos sen joskus jaksat kasata uudelleen. Tässä kun olen itte saman alan ihmisiä, AMK-tasolla. Tai no itseasiassa mistä minä tiijän tekeekö media-assarit samaa kuin me? No, miulla on animaatio ja elokuva opiskelun kohteina. Yes.

Hauskaa muuten, että ilmestyt tänne aina pitkien taukojen jälkeen kommentoimaan. Respekti miulta ihmisille (muumioille), jotka eivät unohda fan art-topiikkejaan! \o_ Niin, ja odottelen mielenkiinnolla tulevia teoksiasi kaikenkaikkiaan.
I can do all things through Christ, who strengthens me. Phil. 4:13
User avatar
Kitawa
 
Posts: 932
Joined: Thu Jun 01, 2006 6:50 pm
Location: Suomi

Re: Muumion räpellykset (Uusi tarina sivulla 3)

Postby Muumio » Wed Feb 13, 2013 1:57 pm

Kitawa wrote:
Muumio wrote:Herttinen, tännehän on tullut viesti ja mie en ole mitään huomannut.
Muttajoo, media-assistentiksi kouluttauduin Forssan ammatti-instituutissa. Siellä tehtiin vähän kaikenlaista, animaatioita tosin vain muutaman harjoituksen verran.
Vaan tätä nimenomaista Lordianimaatiota et valitettavasti voi nähdä. Näyttäisin kyllä, mutta olin pahaksi onneksi turvelo ja (muistaakseni) unohdin ottaa animaation koulun koneelta muistitikulle talteen. Ei tosin suurikaan menetys sinänsä, se animaatio oli perin juurin yksinkertainen. Laitoin Lordimiehen vain kävelemään ruudun poikki ja leikin hilppasen kuvakulmilla, siinä se (eihän minulla taidot olisi monimutkaisempaan riittäneet). Voisin periaatteessa tehdä sen uusiksi, jos joskus saan tämän yhdeksänvuotiaan konevanhukseni pelaamaan Adobe After Effectsin kanssa.


Ahhah, tuttu tunne. Afterin kanssa kikkailu ei ole semmonen osa-alue, jota itekään olisin kauheesti jaksanut harjoitella. Mutta siis olis hauska nähdä animaatiosi eniwei, jos sen joskus jaksat kasata uudelleen. Tässä kun olen itte saman alan ihmisiä, AMK-tasolla. Tai no itseasiassa mistä minä tiijän tekeekö media-assarit samaa kuin me? No, miulla on animaatio ja elokuva opiskelun kohteina. Yes.

Hauskaa muuten, että ilmestyt tänne aina pitkien taukojen jälkeen kommentoimaan. Respekti miulta ihmisille (muumioille), jotka eivät unohda fan art-topiikkejaan! \o_ Niin, ja odottelen mielenkiinnolla tulevia teoksiasi kaikenkaikkiaan.


Eiköhän nuo media-alat kokolailla samanlaisia ole, jonkinsorttisilla eroilla suuntauksessa ja syventävyydessä, tosin. Ja enhän minä missään nimessä ole Monsterboardia ja fanarttitöpöäni unohtanut, harvemmin vaan tulee enää tänne täytettä tehtyä kun omat hahmot vie. x)

Vieläkään en ole Lordianimaatiota uudelleen kasannut, mutta satunnaisen kuvan rakkaasta pääpahastamme tuhertelin. Herra esiintyy tuossa kuvassa jälleen kehittelemässäni puvussa, koska netti ei ollut ulottuvillani kun tätä piirsin eli mallia en voinut katsoa.

(Bonuksena vielä tammikuun alussa piirretty kuva alter egostani ja Lordisienestä.)
My Monsters Keep Me Company
Muumio
 
Posts: 136
Joined: Sat Mar 10, 2007 12:51 pm
Location: Vorssa

Previous

Return to Lordi fanfic


Who is online

Users browsing this forum: No registered users and 4 guests

cron