Monsterboard

ItkevanEnkelin fanfic & fanart (viimeksi päiv. 29.3.)

Fanien Lordi-maailmaan sijoittuvia novelleja (short stories), tarinoita ja muita tuotoksia.

Moderators: psyanide, Hemitys

Postby Kalma-fani91 » Mon Apr 16, 2007 9:04 pm

Noi Ray ja Andreas vaikuttaa aivan pirun ihanilta otuksilta! oijoi, muutenkin aivan loistava osa. kirjotustaito on huipussaan :)
Kulkee suorastaan leffana silmien edessä tämäkin tarina :twisted:
mahtavaa! Odotan suurella innolla jatkoa :wink:
Image
Kalma-fani91
 
Posts: 1591
Joined: Sat Jul 10, 2004 7:28 pm
Location: Toijala

Postby ItkevaEnkeli » Mon Apr 16, 2007 9:11 pm

Oih... ^^ Kiitos kommenteista Undertaker & Kalma-fani. :3 Piristää kummasti kun saa niitä. Tulee heti innostusta kirjustaa lisää. x3 Rakentavakin tosin olisi tervetullutta... Tarina jatkuu kunhan olen tyytyväinen siihen mitä olen saanut aikaiseksi ja artteja tulee kun iskee inspis piirtää jotain. :'D
Ich will nur ficken, ficken, ficken... <3333
User avatar
ItkevaEnkeli
 
Posts: 863
Joined: Mon May 29, 2006 6:22 pm
Location: Kokkola

Postby spyro_91 » Tue Apr 17, 2007 8:20 pm

Oot taas palannu kynä kourassa, kivaa. Harmi kun jätit ton edellisen kesken, ois ollu ihan kiva tietää mitä tapahtuu.

Tää uus tarina kuulostaa mielenkiintoiselta, genre on kuitenkin hiukan epäselvä vielä, onko tästä tulossa rakkautta, angstia, vai mitä? Kuitenkin, kiva kirjoitusjälki sulla, tosi sellanen huolellinen ja sitä on kiva lukea. Ja enkeleistä on aina kiva lukea =)
User avatar
spyro_91
 
Posts: 738
Joined: Tue Jun 20, 2006 7:24 pm
Location: Mars

Postby ItkevaEnkeli » Tue Apr 17, 2007 9:09 pm

spyro_91 wrote:Oot taas palannu kynä kourassa, kivaa. Harmi kun jätit ton edellisen kesken, ois ollu ihan kiva tietää mitä tapahtuu.

Tää uus tarina kuulostaa mielenkiintoiselta, genre on kuitenkin hiukan epäselvä vielä, onko tästä tulossa rakkautta, angstia, vai mitä? Kuitenkin, kiva kirjoitusjälki sulla, tosi sellanen huolellinen ja sitä on kiva lukea. Ja enkeleistä on aina kiva lukea =)


Juu enhän minä mielelläni tuota kesken jättänyt mutta kun en saa mitään järkevää tekstiä aikaiseksi niin en oikein tiedä onko mitään intoa kirjoittaa ollenkaan koko tarinaa.

Eiköhän se genre jossain välissä selviä teillekkin... ;D Nojoo, rakkaus/toimintaa olis tarkoitus kirjoittaa. Ja kiitokset kehuista. ^^ Yritän välttää virheitä parhaani mukaan. Ja enkelit ovat jo melkein pakkomielle minulle joten ei ole yllätys että kirjoitan siitä aiheesta. :D
Ich will nur ficken, ficken, ficken... <3333
User avatar
ItkevaEnkeli
 
Posts: 863
Joined: Mon May 29, 2006 6:22 pm
Location: Kokkola

Postby ItkevaEnkeli » Thu Apr 19, 2007 9:23 pm

Jaaaaa... jatkoa:

Kivi ja miekka

Olimme lähteneet kävelemään kohti pohjoista. Ei siksi että siellä olisi ollut jotain erikoista tai että joku meistä aavisti että kuljimme oikeaan suuntaan, vaan siksi että meidän oli vain pakko valita jokin suunta summassa ja nähdä valitsimmeko oikein. Kävelimme nyt yksinkertaisesti vain suoraan eteenpäin, kohti ei mitään. Kuljin Rayn vierellä ja Andreas seurasi perässä. Muut enkelit etenivät lentäen, mutta me olimme poikkeus, kuten arvata saattoi. Meillä oli ollut aikainen herätys joten olin vähän väsynyt yhä. Haukottelin ja venyttelin makeasti. Katsoin samalla taivaalle ja näin kun muutama noista muista enkeleistä lensi ylitsemme. Huomasin että he nauroivat, luultavasti meille, koska he selvästi osoittelivat meitä. Mieleni teki nousta ilmaan ja antaa heille sellainen opetus jota he eivät ihan heti unohtaisi. Toisaalta tiesin etteivät Ray ja Andreas olisi halunneet sitä ja en halunnut lentää heidän nähden. Eivät he olleet kieltäneet minua lentämästä, mutta minusta vain tuntui ettei se ollut sopivaa. Veljekset olivat jo tottuneet siihen että heille naurettiin, mutta minä en tulisi koskaan tottumaan. Ja minä aikoisin vielä tehdä asialle jotain. Huokaisin ja käänsin katseeni Rayhyn. Hänkin oli huomannut toiset enkelit ja hän katsoi nyt maahan. En nähnyt hänen ilmettään, mutta arvasin sen olevan surullinen. Laitoin käteni hänen olkapäälleen ja hymyilin. Ray katsoi minua hetken ja hymyili sitten itsekin. Päästin irti ja käänsin katseeni eteenpäin. Joskus minusta tuntui ettei Ray ollutkaan täysin tottunut siihen kohteluun mitä he saivat Andreaksen kanssa kokea. Ja siksi minusta myös tuntui että minun oli oltava hänen tukenaan sama mikä olisi. Nyt Raykin käänsi katseensa eteensä ja virnisti.

”Kaikki merkit osoittavat että pian on syttymässä suuri taistelu...” Ray sanoi synkästi ja mystisesti.
”Älä ylidramatisoi... Meillä on vastassa vain yksi luultavasti paniikissa oleva demoni. Miksi se olisi jäänyt tänne jos se ei pelkäisi jotain? Ja toisaalta... Emme edes välttämättä löydä sitä” sanoin huokaisten.
”No höh... Pilaat tunnelman! Tämä olisi paljon jännempää jos et olisi noin tylsä...” Ray sanoi ja naurahti sen merkiksi että tarkoitti tuon vitsinä.

Hymyilin pienesti ja katsoin ohimennen Andreasta. Hän käveli yhä minun ja Rayn takana. Hän katsoi maahan ja näytti mietteliäältä, ellei jopa huolestuneelta. Harkitsin hetken että pitäisikö minun kysyä mikä hänen on vai vain teeskennellä etten huomannut sitä. Andreas oli sitä tyyppiä joka ei halunnut avautua edes läheisimmille ystävilleen vaan piti surunsa ja huolensa omana tietonaan. Luultavasti sen takia ettei aiheuttaisi turhaa huolta. Minusta ystävien välillä sellaista ei olekaan kuin turha huoli. Tulin siis siihen tulokseen etten voinut kääntää päätäni kun minulle tärkeällä henkilöllä on jokin hätä. Käännyin ympäri ja aloin kävellä takaperin. Katsoin Andreasta silmiin ja kysyin tältä vakavasti:
”Kaikki OK Andreas?”

Koska Andreas oli minua pidempi jouduin katsomaan häntä ylöspäin. Se tuntui välillä ärsyttävältä, mutta minua lohdutti se että Ray joutui tekemään samoin. Häntä se tosin taisi ärsyttää enemmän kuin minua. Olihan Andreas Rayn isoveli, mutta ei heillä ollut periaatteessa kuin parin vuoden ikäero ja kuitenkin pituuseroa oli melkein puoli metriä.

Andreas kohotti katseensa maasta. Raykin katsoi nyt veljeään huolestuneesti minun kommenttini takia. Tarkoitukseni ei kylläkään ollut huolestuttaa kaupan päälle myös Raytä, mutta olihan se ymmärrettävää kun Andreas kuitenkin oli Rayn isoveli.

”Juu... Mietiskelin vain asioita. Ei sen kummempaa” Andreas sanoi hymyillen hieman samalla.

Ray hymähti pienesti ja käänsi katseensa taas eteensä, mutta minä en oikein vakuuttunut tuosta kommentista, en tosin viitsinyt kysellä enempää koska olisin vain suututtanut Andreaksen. Katsoin taas eteeni ja potkaisin maassa lojuvaa pikkukiveä. Kivi vieri vinoon ja se osui Rayn reitille. Hänkin potkaisi kiveä eteenpäin muutaman kerran kävellessään. Lopulta hänkin potkaisi kiven vinoon ja se oli taas minun edessäni. Katsoin Raytä ja virnistin. Tämä katsoi minua myös ja varmaankin mietti mitä minä nyt aioin. Otin vauhtia ja potkaisin kiviparkaa niin kovaa kuin kykenin. Se lensikin sangen komeasti. Kivi nousi noin kolmen metrin korkeuteen, mutta se lensi vinoon. Sen reitti oli suurin piirtein 45 asteen kulmassa minusta oikealle. Katsoimme Rayn kanssa kiven lentoa ja yhtäkkiä tapahtui jotain yllättävää. Se kimposi ilmassa jostain takaisin. Andreaskin havahtui tässä vaiheessa ihmettelemään tapahtunutta. Sehän tietysti oli normaalia että jos kivi törmää johonkin niin se kimpoaa siitä, mutta kun emme nähneet edessämme mitään. Vain tämän saman tylsän maiseman.

”Mitä ihmettä äsken tapahtui...?” Ray kysyi varovasti irrottamatta katsettaan siitä kohdasta mistä kivi oli kimmonnut.
”En tiedä. Koeta heittää siihen jotain muuta...” kuiskasin takaisin.

Ray katsoi epäröiden veljeään, joka nyökkäsi tälle rohkaisevasti. Tämä ei tosin rohkaissut häntä lainkaan joten hän vain seisoi paikoillaan ja katsoi epäröiden ympärilleen.

”No minä teen sen sitten...” sanoin närkästyneesti.
Vedin miekkani hitaasti huotrasta. Huotra oli täysin musta mutta siihen oli kaiverrettu valkoinen ruusu. Itse miekka oli hyvin harvinaista ja vahvaa terästä joka näytti valkoiselta ja mikä kiilteli auringon valossa kauniisti. Myös miekkaan oli kaiverrettu ruusu. Se oli terän juuressa ja sen niin sanottu varsi kiemurteli muutaman sentin terää pitkin kunnes se lopulta suoristui ja yhdistyi veriuraan. Miekan kahvan ympärille oli kierretty mustaa nahkaa johon oli kirjailtu latinaksi rukous jossa toivottiin onnea taisteluun. Kahvan nupissa oli koristeena hopeinen ruusunnuppu. Myös väistin oli muotoiltu ruusun malliseksi. Toisinsanottuna miekkani oli todellinen mestariteos ja yllätys. Sen nimi oli ’Black Rose’.

Ray katsoi minua sellaisella ilmeellä että en kai minä tosissani aikonut heittää miekkaani päin sellaista mistä emme tienneet edes mikä se oli. Hänestä miekkani oli älyttömän kaunis ja jos se olisi hänen hän tuskin käyttäisi sitä edes taistelussa saati viskoisi sitä miten sattuu vaan säilyttäisi sitä lukitussa lasikaapissa huoneessa jonka ovessa olisi siinäkin vähintään kolme lukkoa. Ray katsoi minua silmiin ja puisteli päätään kauhistuneena. Katsoin häntä takaisin hetken ja päätin lopulta tehdä sen ihan hänen kiusakseen. Otin miekkani kahvasta kiinni kuin keihäästä ja heitin sen päin tuntematonta. Katsoimme kaikki mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Minä ja Andreas uteliaana kun taas Ray kauhuissaan. Seurasimme katseellamme miekkaa kun se lensi hetken kaaressa kohti sitä kohtaa ilmassa mistä kivi oli kimmonnut takaisin. Samassa meidän kaikkien ilmeet muuttuivat yllätyksen ja kauhistuksen muokkaamiksi. Miekan terä ikään kuin upposi puolisen metriä ilmaan ja katosi näkyvistä. Kukaan meistä ei ehtinyt sanoa mitään kun yhtäkkiä ilmoille kajahti järkyttävän kova rääkäisy. Me kaikki kolme peitimme korvamme samaan aikaan. Minusta tuntui että pääni räjähtäisi huudon takia. Näin että Ray yritti myös huutaa jotain koska hänen suunsa kävi taukoamatta mutten kuullut mitään. Saatoin arvata että se olisi jotain tyyliin ’tiesin että tämä oli huono idea’ ja ’miksette te voineet kuunnella minua’. Eli oikeastaan en menettänyt mitään vaikken kuullutkaan kuin tuon karmean rääkäisyn. Pian se kuitenkin loppui yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin.

”Saanko kysyä mitä hemmettiä tuo oli...?” Andreas mutisi samalla kun otti varovaisesti kätensä pois korviltaan.
”Saat mutta minä en ainakaan osaa vastata...” sanoin takaisin ja yritin saada korvieni soimisen loppumaan.

Samassa maa tärähti. Me kaikki horjahdimme hieman ja nyt maassa seisoi kolme enkeliä jotka huitoivat käsillään pysyäkseen pystyssä. Miekkani törrötti yhä ilmassa ja näin nyt kuinka se alkoi liikkua enemmän vasemmalle. Samassa ilma sen ympärillä alkoi väreillä ja aloin tunnistaa sen jonkinlaiseksi valtavaksi olennoksi.

”Öh... Tuota, Ray... Taisit sittenkin olla oikeassa” sanoin hiljaa katsoen Raytä.
”Mitä oikein tarkoitat?” Ray kuiskasi pelokkaasti.
”Sen suhteen että luvassa on suuri taistelu...” sanoin ja käänsin katseeni taas olentoon.
”...sillä taisimme löytää etsimämme”

To be continued... :3
Ich will nur ficken, ficken, ficken... <3333
User avatar
ItkevaEnkeli
 
Posts: 863
Joined: Mon May 29, 2006 6:22 pm
Location: Kokkola

Postby undertaker from hell » Thu Apr 19, 2007 9:29 pm

Ihana osa :) Ja kolmikko taisi löytää etsimänsä. Jatkas itkis pian.
He who invited death
[Was] born with an ill-fated punishment
Don't call his name
That [Man] will come again
undertaker from hell
 
Posts: 1409
Joined: Mon Jul 05, 2004 9:20 pm
Location: Vaasa, Finland. M22

Postby Minoes » Thu Apr 19, 2007 9:39 pm

EI saa jättää tollaseen kohtaan. Se on ruma tapa! Nyt jatkat ja nopeesti, muuten mun yöunet menee. :?
KJHSAFJKFHlhla.
User avatar
Minoes
 
Posts: 180
Joined: Wed Feb 21, 2007 8:36 pm

Postby Kalma-fani91 » Thu Apr 19, 2007 9:45 pm

voihan nenä :shock: aikamoinen osa taasen! toi loppu sai mut pahasti pelästymään. rakentavat kommentit on kai joutuneet jonnekin tie sminkä mörön suuhun, voin koittaa sellasen kommentinkin jossain vaiheessa kirjottaa josta oikeestiki jotain hyötyä olisi :D
tähä väliin sanon nyt kuitenkin että odotan innolla jatkoa :wink:
Image
Kalma-fani91
 
Posts: 1591
Joined: Sat Jul 10, 2004 7:28 pm
Location: Toijala

Postby ItkevaEnkeli » Fri May 04, 2007 2:05 pm

Ja VIIMEINKIN uusi osa. ^.^ Toivottavasti sitä kestää lueskella...

Apua

”Miten niin löysimme etsimämme?! Onko tuo muka se kadonnut sielu?” Ray huusi mutta piti katseensa tiukasti olennossa, joka edelleen yritti vain kääntyä ympäri, mutta niinkin yksinkertainen teko näytti kuitenkin tuottavan sille tarpeeksi vaikeuksia.

”Enpä usko. Tuo on aika varmasti se demoni joka toi sen sielun tänne rajalle” sanoin ja katsoin olennon vaivalloista liikehtimistä.
Olento jonka oletimme olevan demoni alkoi muuttua hiljalleen näkyväksi. Se oli ollut melkein selin meihin aiemmin ja olin heittänyt miekan sen oikeaan kylkeen. Oikeastaan melkein oikeaan pakaraan, joten ei ihmekään että otus oli huutanut. Sen ruumis oli kokonaan tumman harmaa ja se oli täynnä joitakin omituisia kyhmyjä. Sillä oli myös omituiset raajat, Ne olivat kaikki toisiinsa nähden hieman eri pituisia ja ne olivat kaikki kuin ihmisen kädet. Myös takaraajat mutta ne olivat sentään vähän vahvemman näköiset kuin eturaajat. Se joutui liikkua konttaamalla, luultavasti siksi ettei noilla jaloilla voinut kävellä normaalisti. Konttaaminenkin kuitenkin näytti tuottavan vaikeuksia. Kokonaisuudessa demoni oli noin viisi metriä korkea, mutta koska se oli nyt kyyryssä niin koko pituudessaan se oli ihan järkyttävän kokoinen.

”Miten se voi näyttää tuolta? Tai miten se ylipäänsä pystyy taistelemaan?” Ray sanoi.
Hänen pelkonsa oli haihtunut lähes kokonaan sen jälkeen kun otus oli muuttunut kokonaan näkyväksi ja me kaikki pystyimme toteamaan ettei se ollut kummoinenkaan vastus ainakaan liikkeistä päätellen.

”Se vaikuttaa jotenkin oudolta. Meidän on paras pitää varamme...” sanoin hiljaa.
”...mutta ensin...”
Otin vauhtia ja lähdin juoksemaan suoraan hirviötä päin. Andreas yritti ottaa minusta kiinni ja pysäyttää minut muttei ihan ehtinyt ja minä vain puikahdin hänen ohitseen. Pienuudestani oli tässä tapauksessa etua koska olin sen takia ketterämpi kuin Andreas. Ray taas hämmästyi siinä määrin ettei tajunnut edes reagoida mitenkään. Hän vain tuijotti perääni suu auki.

”...anna miekkani takaisin!!” huusin juostessani.
Hirviö katsoi minua suurilla silmillään. Ne eivät todellakaan olleet mitkään sievät silmät vaan oudosti vääristyneet ja karmivat. Hirviön pään muoto oli kuin kaljulla miehellä. Sillä ei ollut minkäänlaista karvapeitettä ja sen päänahkaakin peittivät vain nuo samat kyhmyt kuin sen muuta ruumista ja varsinkin selkää. Näytti kuin sillä ei olisi ollut nenää lainkaan. Sekään ei ollut varmaa oliko sillä suu vai ei koska sen kasvojen piirteitä ei oikein erottanut. Ne olivat epätasaiset ja omituiset. Vain nuo kamalat silmät hehkuivat himmeästi sen päässä kuin mitkäkin taskulamput joista oli juuri loppumassa patterit. Demoni näytti oikeastaan sairaalta. Se oli kuin eläin joka oli kuolemassa. Se tosin ei ollut mikään ihme sillä luultavasti tämä yksilö oli ollut vasta eilen taistelussa ja vielä niin pahassa tilanteessa että sen oli ollut pakko paeta. Otuksella ei ollut edes korvia. Melko varmasti tosin oli käynyt niin että ne oli leikattu irti taistelussa koska ne kohdat sen päässä missä korvien olisi pitänyt sijaita olivat veriset ja ikävästi tulehtuneen näköiset.

Hyppäsin ilmaan ja otin tuulta siipieni alle. Minun oli pakko päästä otuksen selän päälle että saisin miekkani koska maasta en ylettynyt siihen. Löin pari kertaa siipiäni ja pääsinkin tarpeeksi korkealle otuksen eteen. Yritin paikallistaa miekkani koska en tiennyt tarkalleen missä kohdassa se nyt oli sillä demoni oli liikkunut ja sen mukana miekkakin oli siirtynyt. Huomasin että hirviö katsoi minua yhä mutta se ei tuntunut hyökkäävän. Ajattelin että ehkä tästä tilanteesta oli sittenkin mahdollista päästä luistamaan puhumalla. Pidin itseni hirviön kasvojen tasolla, mutta olin kuitenkin turvallisen välimatkan päässä jos tämä kuitenkin hyökkäisi.

”Älä pelkää... Minun ei ollut tarkoitus satuttaa sinua ja pyydänkin sitä nyt anteeksi. Sallitko että otan miekkani irti sinusta? Se tuskin tuntuu nyt kovin mukavalta” sanoin rauhallisella äänellä.
Monet eläimet tuntevat itsensä uhatuiksi jos niitä katsoo suoraan silmiin joten katsoin varmuuden vuoksi demonin jalkoihin. Koska tämä yksilö ei vaikuttanut kovin älykkäältä oletin että se oli samalla tasolla villieläimen kanssa.

”Angela varo!!!” Ray huusi.
Käänsin vain vähän päätäni Rayn suuntaan, mutta sekin oli liikaa. Otus oli kohottanut toisen kätensä puheeni aikana ja se löi minua nyt kaikin voimin. Tai oikeastaan se aikoi liiskata minut maata vasten. Joka tapauksessa se kuitenkin yritti vahingoittaa minua. Otus iski kämmenensä minun kasvojani ja koko etumustani vasten ja siitä se jatkoi liikettä maata kohti. Minä en edes riittänyt peittämään koko sen kämmentä. Tunsin itseni kärpäseksi jonka joku ihminen liiskasi sen kummemmin surematta. Valtava kipu hiipi koko kehoni läpi ja jäi ikään kuin pesimään ruumiini jokaiseen kolkkaan. En nähnyt mitään enkä kuullutkaan kuin tuulen huminan korvissani kun lähestyin maata kovalla vauhdilla. Yhtäkkiä yllätyksekseni tunsin kuinka laskeuduin pehmeästi jollekin. En enää tuntenut demonin likaista kämmentä kasvojani vasten joten raotin varovaisesti silmiäni. Näin hirviön kämmenen vajaan kahden metrin päässä yläpuolellani. En ehtinyt kauaakaan ihmetellä kun huomasin Rayn pitelevän minua käsivarsillaan ja Andreaksen meidän vieressämme kannattelemassa hirviön valtavaa kouraa. Ray oli ottanut minut kiinni ennen törmäystä ja Andreas oli estänyt meidän molempien liiskaantumisen.

”Po-pojat...” sanoin hymyillen.
”Oletko kunnossa?!” Ray kysyi huolestuneesti.
Yritin nousta ylös, mutta kipu ei ollut vieläkään hellittänyt. Minulta oli luultavasti murtunut kylkiluu tai pari. Irvistin kivusta, mutta kokosin kaiken voimani ja nousin ylös. Jalkani ja käteni tärisivät, mutta päätin että nyt ei ollut aika kuolla. Ray katsoi minua yhä huolestuneesti. Lopulta hän sanoi vakavalla äänensävyllä:

”Angela et pysty taistelemaan tuossa kunnossa. Andreas voi viedä sinut turvaan jotta voit...”
”Jotta voin jättää sinut tänne yksin? In your dreams, Ray. En ole koskaan ennenkään jättänyt sinua tai Andreasta yksin taisteluun. Enkä aio aloittaa nyt” sanoin hieman kärttyisesti.
Ray ei sanonut mitään. Hän ihaili sinnikkyyttäni, mutta hän samalla oikeasti halusi etten taistelisi vaan menisin turvaan. Hän saattoi pelätä silloin tällöin, mutta silloin kun minä tai Andreas olimme pulassa niin hän ei välitä pätkääkään mitä hänelle itselleen tapahtuu kunhan meille ei tapahdu mitään. Suloista mutta sinänsä myös typerää.

”En haluaisi hoputtaa mutta en jaksa olla tässä kovin kauaa!” Andreas sanoi.
Minä ja Ray hyppäsimme salamana otuksen kämmenen alta pois. Andreaskin teki samoin heti meidän jälkeemme. Hän huohotti hieman ja ei mikään ihme. Tuo oli uskomaton suoritus. Katsoin veljeksiä hymyillen lempeästi. Sanoin:

”Kiitos teille molemmille...”
Pojat hymyilivät vastaukseksi. Yhtäkkiä huomasin että demonin kasvot ikään kuin halkesivat keskeltä ja aukesivat hieman. Minulla meni hetki tajuta että halkeama oli sen suu koska se oli pystysuunnassa. Minusta alkoi tuntua että tuo hirviö ei olisi voinut olla enää yhtään karmeampi. Yhtäkkiä otus sanoi hiljaisella ja rahisevalla äänellä:

”A... Au...”
Minä, Ray ja Andreas katsoimme hetken toisiamme ja sitten taas hirviötä.
”Sattuuko siihen?” kysyin kummastuneena.
”En tiedä...” Andreas sanoi.
Hirviön suupielestä valui verta. Se saattoi olla enkelin mutta koska demonin kunto oli muutenkin huono oli aika todennäköistä että se oli sen omaa verta.
”Au... Auttakaa...”
Olimme yhtä isoa kysymysmerkkiä nyt.
”Pyytääkö se apua sen jälkeen kun hyökkäsi kimppuusi?” Ray kysyi ja katsoi hirviötä oudoksuen.
”Näköjään...” sanoin hiljaa.
Samassa demoni kohotti kätensä uudestaan. Katsoimme tätä ja valmistauduimme tulevaan vaikkakin olimmekin nyt hyvin hämmentyneitä.
”Auttakaa...” demoni sanoi taas.


To be continued... :3
Ich will nur ficken, ficken, ficken... <3333
User avatar
ItkevaEnkeli
 
Posts: 863
Joined: Mon May 29, 2006 6:22 pm
Location: Kokkola

Postby undertaker from hell » Fri May 04, 2007 2:10 pm

Jee julkaisit uuden osan \o/ ja tuo otus on aikas oudon tuntuinen. Jatkappa itkis pian.
He who invited death
[Was] born with an ill-fated punishment
Don't call his name
That [Man] will come again
undertaker from hell
 
Posts: 1409
Joined: Mon Jul 05, 2004 9:20 pm
Location: Vaasa, Finland. M22

Postby kase » Tue May 08, 2007 2:20 pm

jatkoa,jatkoa,............... :oops:
User avatar
kase
 
Posts: 2
Joined: Sun May 06, 2007 12:28 pm

Postby kase » Tue May 08, 2007 2:32 pm

jat koa,jatkoa,............... :oops: :P :P :P :P :P :P :P :P :P
User avatar
kase
 
Posts: 2
Joined: Sun May 06, 2007 12:28 pm

Postby ItkevaEnkeli » Tue May 08, 2007 2:40 pm

En ole pitkään aikaan kiittänyt kommenteista ja varsinkin siitä että luette tätä tarinaa ja mahdollisesti katsotte piirroksia. *kumartaa* Iso kiitos teille kaikille. Ja yritän koulukiireiltä ja muiltakin kiireiltä saada mahdollisimman paljon luovaa toimintaa aikaiseksi. Kärsivällisyyttä pyydän... ^-^'
Ich will nur ficken, ficken, ficken... <3333
User avatar
ItkevaEnkeli
 
Posts: 863
Joined: Mon May 29, 2006 6:22 pm
Location: Kokkola

Postby ItkevaEnkeli » Sat Jun 02, 2007 8:21 am

Noniin! Viimeinkin päivitys. Näköjään julkaisen uuden luvun kerran kuussa. :lol: Yritän skarpata joskus....

Demonit

”Mihin Helvettiin muut ovat menneet kun joudumme kohtaamaan tuon ylikasvuisen kummajaisen kolmestaan?!” Ray karjaisi.
”No tuskin nyt sinne kuitenkaan. Tarkoitus oli pysyä täällä rajalla...” Sanoin hiljaa ja virnistin Raylle.

Ray katsoi minua hetken muttei sanonut mitään. Minä en tuntunut tajuavan tilanteen vakavuutta kun vitsailin tällaisella hetkellä. Demonin käsi oli hyvin korkealla yläpuolellamme ja otus valmistautui selvästi hyökkäämään. Sitä en tiennyt miksi se toimi noin hitaasti. Kai se kuvitteli yllättävänsä meidät hyökkäämällä pienen varoitusajan jälkeen. Havahduimme Rayn kanssa mietteistämme todellisuuteen kun Andreas sanoi:
”Se yrittää tappaa meidät mutta haluaa apuamme. Mitä luulette että se tarkoittaa?”

Samassa demoni iski valtavan kätensä maahan. Valtava pölypilvi nousi ilmaan valtaisan kumahduksen saattelemana. Kun pöly alkoi laskeutua minä laskeuduin myös maahan, mutta muutaman kymmenen metriä kauempana otuksesta kuin äsken. Veljekset tekivät samoin perässäni. Olimme kaikki loikanneet alta pois. Otus ei tuntunut tajuavan että me osasimme käyttää aivojamme ja opimme sen hyökkäystavan ja sen miten sen voi väistää jo ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen. Se tuntui todellakin olevan mieleltään villieläimen tasolla.

”No ensimmäisenä tulee mieleen että se yrittää hämätä meitä. Vai mitä te ajattelette?” Ray sanoi ja katsoi minua ja Andreasta.
”En usko että siitä on nyt kyse” Andreas sanoi.

Katsoin hirviötä joka hermostui kun se ei onnistunut vieläkään murskaamaan meitä. Sen suu jossa oli monen monta terävää hammasta aukesi entisestään ja nyt otus karjaisi taas, mutta tällä kertaa vihasta eikä tuskasta.

”Se on syönyt sen” sanoin sangen neutraalilla äänellä.
”Häh?” Ray ihmetteli.
”Tuon kaltaiset demonit saavat voimansa muilta. Toisin sanoen kun demoni sulauttaa itseensä jonkun tai jonkin se saa sen voimat. Samalla se kasvaa hieman tai muuttaa muotoaan. Tuo kyseinen yksilö on ollut ahkera koska se on tuon kokoinen ja näköinen. Meidän kannattaa varoa vaikka se ei vaikutakaan kovin vahvalta” selitin rauhallisesti pojille.
”No mitä tarkoitit sillä kun sanoit että ’se on syönyt sen’?” Ray kysyi.
”Sen sielun mitä etsimme. Tuo otus on syönyt sen” sanoin hiljaa.

Ray katsoi minua järkyttyneesti. Häntä varmasti oksetti ajatus siitä että tuo hirviö oli syönyt useita enkeleitä taisteluissa ja tavallaan varastanut näiden voimat. Mutta se että se oli syönyt vielä ihmisen sielunkin oli jo liikaa. Osa meistä enkeleistä arvostaa ihmisiä yli kaiken koska Herra rakastaa heitä. Ray oli yksi näistä kyseisistä tapauksista.

”Mi-mistä tiedät sen...?” Ray kysyi hiljaa ja yritti kai samalla toipua järkytyksestä.
”No eikö se olisi aika loogista. Tuo otus ei selvästikään paljoa ajattele joten se ei luultavasti muuta ymmärräkään kuin syömisen ja tuhoamisen. Se että se ei edes yritä syödä meitä tarkoittanee sitä että se on vasta syönyt jonkun. Sen sielupolon luultavasti. Se kaiketi pakeni eilen siksi että oli häviöllä ja koska sai jotain paljon kiinnostavampaa saaliiksi. Demonit eivät ole koskaan päässeet paratiisiin tai maan päälle joten ne eivät ole myöskään koskaan saaneet maistaa ihmisen lihaa. Se ei siis luultavasti halunnut jakaa tuota reppanaa kenenkään muun kanssa...” sanoin hiljaa ja jatkoin:
”...ja tuo joka pyytää apua on se ihmispolo”

Painoin pääni alas. En halunnut nähdä Rayn ilmettä kun sanoin tuon. Se olisi ollut jo varmasti surullinen näky. Aloin itsekin tuntea inhoa tuota hirviötä kohtaan. En pystynyt ymmärtämään demoneita. Niillä oli hyvin vähän älyä ja ne saivat omituista nautintoa tappamisesta ja tuhoamisesta. Joskus demonit häpäisivät taistelussa kuolleitten enkeleitten ruumiita raiskaamalla niitä tai laittamalla niitä luonnottomiin ja rivoihin asentoihin. Inhosin noita hirviöitä yli kaiken. Miten ne pystyivät tuohon kaikkeen ja vielä nauttivat siitä?

”Voimmeko jotenkin irrottaa sen sielun tuosta demonista?!” Ray kysyi hätääntyneesti.
”No jos sulautumisesta ei ole kovin kauan aikaa niin...” aloitin sanomaan, mutta Ray ei jäänyt kuuntelemaan loppuun.
Ray lähti syöksymään suoraan hirviötä kohti. Vaikken itse nähnyt olin varma että hänen silmistään paistoi päättäväisyys pelastaa sen ihmisen sielu. Juostessa hän otti takkinsa alta ruoskansa ja heilautti sen suoraksi. Nyt minä katsoin häntä kauhuissani ja Andreas myös. Huusin Rayn perään:
”Ei!! Raaay!!!”

Tietenkään tuosta ei ollut mitään hyötyä sillä Ray oli ehtinyt jo sen verran kauas että huutoni oli vain mitätöntä ininää hänen selkänsä takana. Katsoin Andreasta ja sanoin tälle:
”Idiootti... Ei kuunnellut loppuun...”
Andreas nyökkäsi. Tuollainen hänen veljensä oli aina ollut joten tämä ei ollut hänelle lainkaan uutta. Virnistin hänelle ja jatkoin:
”...ja luuleeko hän että antaisimme hänen taistella yksin tuota demonia vastaan?”
”Enpä osaa sanoa koska Raysta ei tahdo välillä ottaa kukaan selvää. Hän on uskomaton välillä...” Andreas huokaisi.
”Otan osaa. Mutta mitä jos nyt vetäisimme tuota hirviötä lättyyn ja jättäisimme veljesi haukkumisen myöhemmäksi?” sanoin rauhallisesti ja hymyilin vähän Andreakselle.
”Sopii vallan mainiosti” hän sanoi ja otti samalla tapparansa selästään.

Virnistimme ja käänsimme kumpikin päämme hirviön suuntaan. Suustani oli alkanut valua hiljalleen verta ja tajusin sen vasta nyt. Pyyhkäisin suupieleni puhtaaksi ja katsahdin sitten veristä kättäni. Tämän jälkeen katsoin demonia murhaavasti ja puristin toisella kädelläni tällä hetkellä tyhjää miekan huotraa. Andreas katsoi minua huolestuneesti ja kysyi:
”Pärjäätkö varmasti?”
”Totta kai. Ja ei tässä ehdi levätä koska nyt lätty lätisee...” sanoin sadistinen hymy kasvoillani.

To be continued... >:3 Anteeksi osan lyhyys. ^^'
Ich will nur ficken, ficken, ficken... <3333
User avatar
ItkevaEnkeli
 
Posts: 863
Joined: Mon May 29, 2006 6:22 pm
Location: Kokkola

Postby undertaker from hell » Sat Jun 02, 2007 10:29 am

Lyhyys ei haittaa ikinä, pääasia että on laadukasta tekstiä :) Jatkappa pian.
He who invited death
[Was] born with an ill-fated punishment
Don't call his name
That [Man] will come again
undertaker from hell
 
Posts: 1409
Joined: Mon Jul 05, 2004 9:20 pm
Location: Vaasa, Finland. M22

Postby ItkevaEnkeli » Sat Jun 02, 2007 12:17 pm

Kiittots kiittots... ^-^ Kirjustan jatkoa kunhan ideaa ja inspistä pukkaa. Yritän saada seuraavan osan julkaistua nopeammin kuin kuukauden päästä. :'D
Ich will nur ficken, ficken, ficken... <3333
User avatar
ItkevaEnkeli
 
Posts: 863
Joined: Mon May 29, 2006 6:22 pm
Location: Kokkola

Postby ItkevaEnkeli » Mon Mar 10, 2008 11:52 am

Ihmeiden aika ei ole ohi. : P Venähti sitten vähän mutta jatkoa tällekkin stoorille on nyt tarjolla.

Valo pimeydessä

Päivä alkoi olla jo lopuillaan. Aurinko oli alkanut laskea taivaanrannan taakse ja se värjäsi koko muun taivaan kauniin punaiseksi. Minä itse en pahemmin katsonut nyt auringonlaskua koska juoksin kohti taistelua jonka lopputulosta ei voinut määritellä. Andreas juoksi vierelläni ja vilkaisin tätä samalla. Harvoin näin tuon ilmeen hänen kasvoillaan. Hän oli yleensä täysin ilmeetön ja vakava mutta nyt hänen kasvonsa muistuttivat Rayn omia. Hän oli päättäväinen ja täynnä taistelutahtoa. Käänsin katseeni taas eteeni. Ray oli jo hirviön luona. Häntä oli vaikea erottaa koska hän liikkui niin nopeasti. Saatoin vain kuulla hänen ruoskansa sivallukset ja nähdä haavat jotka aukesivat demonin iholle kuin joku olisi roiskinut punaista maalia sen päälle. Otus huusi kuin syötävä ja se yritti epätoivoisesti huitoa Rayta pois mutta aika heikolla tuloksella. Tästä kaikesta huolimatta mieleni täytti epäilys. Voittaisimmeko? Vai häviäisimmekö? Sen saisimme selville vain viemällä tämän loppuun asti.

Näin sivusilmällä kuinka Andreas hyppäsi ilmaan. Hän oli ottanut käsiinsä tapparansa ja hän kohotti sen nyt ilmaan päänsä yläpuolelle. Ray huomasi tämän myös ja hän aikoi ensin karjaista meille että tajuaisimme häipyä mutta onnekseen tämä tajusi ottaa avun vastaan. Hän jatkoi demonin ruoskimista niin ettei se huomaisi Andreasta ajoissa. Otus oli onneksi tyhmä koska se kiinnitti huomionsa vain ja ainoastaan Rayhyn. Se karjaisi vihaisesti taas ja kohotti päätään ilmaan karjaisten uudelleen. Samalla se sattui vilkaisemaan sivulleen jolloin se näki Andreaksen. Me kaikki hätkähdimme koska Andreas oli ilmassa puolustuskyvytön. Otus ei jäänyt odottamaan meidän reaktiotamme vaan se nosti yllättävän nopeasti kätensä ja löi sen Andreasta kohti.
”Veli!!” Ray huusi kauhuissaan.

Nousin ilmaan ja yritin päästä Andreaksen luo ajoissa mutta en tulisi ikinä ehtimään. Andreas irvisti ja heilautti tapparaansa kaikin voimin demonin hyökkäävää kättä kohti. Pysähdyin kuin seinään ilmassa ja katsoin järkyttyneenä seuraavia tapahtumia. Verta lensi suunnattomia määriä ympäriinsä ja se laskeutui maahan ikään kuin sateena. Pedon vertahyytävä huuto kantautui taatusti kilometrien päähän. Andreaksen tappara oli halkaissut demonin kämmenen kahtia ja se näytti järkyttävältä nyt. Molemmat puolikkaat roikkuivat elottomina yhä käsivarressa heikosti jänteiden ja ruston varassa. Minun oli pakko laittaa käteni suuni eteen näyn vuoksi. Olin oksentaa mutta tajusin sitten lentää Andreaksen avuksi. Hän oli lähtenyt putoamaan maata kohti. Sain hänet onneksi kiinni ja autoin hänet maahan vaivalloisesti, sillä meillä kuitenkin oli aika iso kokoero.

”Oletko kunnossa?!” kysyin ensimmäisenä.

Andreas vain nyökkäsi pienesti vastaukseksi. Hän oli selvästi järkyttynyt. Hän oli yltä päältä demonin veressä ja hänellä oli tyhjä katse. Tuntui kuin hän olisi katsonut lävitseni. Olisin vienyt hänet heti pois täältä jos olisin vain voinut. Samoin Rayn. Tämä taistelu alkoi olla liikaa meille. Me olimme kaikki vielä nuoria ja meillä ei ollut aikaisempaa kokemusta sodasta tai näin suurista taisteluista ja näin raaoista tilanteista. Tämä saattoi olla meille henkisesti liikaa.

”Oletko kunnossa?!” Ray huusi huolestuneesti samalla kun hän juoksi meitä kohti.
”On hän” huusin takaisin.

Katsoin hirviötä huolestuneesti. Otus karjui edelleen tuskissaan ja sen oli nyt myös vaikea pysyä pystyssä koska se ei voinut nojata toisella kädellään maata vasten. Siitä ei ollut meille kovin suurta uhkaa enää mutta ongelmana oli kuinka saada ihmissielu erotettua siitä? Tiesin vain että se saattoi olla mahdollista mutta siihen se jäikin.

”Ai niin...” sanoin hiljaa.

Veljekset käänsivät katseensa yhtä aikaa minuun. Ja he kysyivät melkein samaan aikaankin:
”Mitä?”
”Olin unohtaa yhden tärkeän jutun...” vastasin mietteliäästi ja katsoin yhä demonia.

Veljekset katsoivat toisiaan ja sen jälkeen minua yhtenä kysymysmerkkinä. Ray oli jo aukaisemassa suutaan kun pinkaisin yhtäkkiä juoksuun ja siitä vauhdista hyppäsin suoraan lentoon huutaen samalla:
”Samperin piru! Sinulla on yhä miekkani!!”

Saatoin kuvitella kuinka Ray löi kämmenen sillä hetkellä keskelle otsaansa ja Andreas huokaisi raskaasti. En kuitenkaan kääntänyt päätäni vaan lensin niin nopeasti kuin pääsin demonia kohti. Pian olinkin ihan sen edessä. Härnäsin sitä ihan kiusallani ja jäin sen silmien eteen ja katsoin sitä murhaavasti. Otuksen silmät olivat himmentyneet ja se näytti entistä huonommalta. Eikä mikään ihme. Sen kädestä pulppusi yhä verta jota tuntui olevan monta kymmentä ellei sataa litraa levittäytyneenä sen jalkojen alle. Maassa alkoi olla pieni, tai no oikeastaan aika iso, punainen järvi.

”No niin älykääpiö... Sinulla on tasan yksi vaihtoehto. Kuolla ja antaa miekkani takaisin. Se on minulle liian tärkeä että menettäisin sen sinunlaisellesi” sanoin päättäväisesti pedolle.
”Ja silti heittelit sitä kuin rakettikeihästä!” Ray huusi kauempaa.
”Turpa umpeen...” ärähdin vastaukseksi.

Demoni katsoi minua suurilla sameilla silmillään hetken. Seuraavaksi se taivutti päätään sivulle ja se tuntui tekevän jotain oikealle kyljelleen. Tajusin samalla että sen kaula venyi hiukan. Tämä otus oli hetki hetkeltä aina vain oudompi ja oudompi. Hätkähdin kun hirviön nostaessa päätään huomasin että sillä oli miekkani hampaissaan. Nyt otus katsoi minua ärsyttävästi ja samalla se kiristeli hampaitaan niin että miekkani tuntui taipuvan hiukan.

”Et kyllä!!” huusin ja lensin suoraan demonia päin.
”Angela ei!!!” Ray huusi kauhuissaan.

~*~

Sillä samalla hetkellä kun kaikki pimeni tajusin kuinka tyhmästi olin tehnyt. Jos olisin ajatellut edes vähän olisin tajunnut että otus houkutteli minut sille etäisyydelle että se pystyisi syömään minut. Tuntui kuin silmäni olisivat olleet auki mutta en nähnyt mitään, vain mustaa. Yritin myös liikuttaa käsiäni mutten tuntenut niitä tai muitakaan ruumiinosiani saati mitään mikä oli ympärilläni. En voinut olla demonin vatsassa koska tämä oli taatusti jotain ihan muuta mutta toisaalta tämä oli ihan yhtä outoa kuin sen ulkonäkökin.

Olin saada kohtauksen kun kuulin hiljaisen äänen. Se ei ollut kovin paljoa huokausta kuuluvampi mutta se kyllä nostatti niskakarvani pystyyn. Joku sanoi jotain, mutta en saanut selvää mitä ja missä. Ilmeisesti puhuja oli nuori poika. 15-20-vuotias luultavasti. En toisaalta voinut olla täysin varma koska ääni oli niin hiljainen ja jotenkin tukahdutetun kuuloinen. Päätin yrittää kutsua tätä mahdollista älyllistä elämänmuotoa tässä oudossa paikassa.

”Missä olet?”

Samalla kun sain tuon sanottua ympäristöni muuttui täysin. Kaikki se pimeys mikä äsken oli ympäröinyt minut katosi ikään kuin valtava hyökyaalto olisi pyyhkäissyt ylitseni valoakin nopeammin ja vienyt sen mennessään. Nyt kaikkialla oli vain valkoista ja tyhjää. Kohotin käteni silmieni eteen ja näin sen vaikken edelleenkään tuntenut sitä. Kehoni oli jotenkin painoton ja muutenkin kuin ilmaa vain. Katsoin jalkojani ja totesin etten seiso minkään päällä vaan sama valkoinen maisema jatkui alapuolellanikin. Muistin taas sen äskeisen äänen joka oli nyt loppunut. Ihan kuin se kuuntelisi minua.

”Tiedän että täällä on joku! Tule esiin!” huusin hieman ärtyneesti.

En pitänyt siitä että kanssani pelleiltiin joten aloin jo hermostua. Katselin ympärilleni ja odotin vastausta. Ilmeisesti turhaan koska mitään ei vieläkään kuulunut. Katselin yhä ympärilleni ja yritin etsiä jotain, oikeastaan mikä tahansa kelpasi nyt kunhan se rikkoisi tämän täydellisen valkoisen maiseman. Tämä paikka alkoi karmia minua. Huomasin pian edessäni jotain outoa. Se tai paremminkin ne olivat sen verran kaukana että näin vain kaksi pientä ja haaleaa täplää kaukana edessäni. Yritin ottaa askeleen niitä kohti mutten ollut varma liikuinko lainkaan. Katsoin jalkojani kävellessäni mutta en edelleenkään tuntenut jalkojani ja tässä paikassa ei tuntunut olevan kuin valoa, siksi en erottanut mitään maamerkkejäkään joista olisi nähnyt liikunko vai en. Nostin taas katseeni kahteen etäiseen täplään jotka vain pysyivät etäisinä.

”Pääsisinpä perille vielä tänään... Toisaalta, pääsisinpä edes jonnekin” tuhahdin.

Samassa tuntui kuin olisin syöksynyt suoraan pisteitä päin tai vaihtoehtoisesti ne tulivat minua kohti. Kuitenkin säikähdyksestä ja hämmennyksestä toivuttuani tajusin olevani näiden ”pisteiden” luona. Samalla totesin että näköjään kannattaa varoa mitä tässä paikassa suustaan päästää. Puistelin hieman päätäni ja palasin mietteistäni tähän hetkeen ja aloin tutkia esineitä edessäni. Ne näyttivät ihmismallinuken kädeltä ja torsolta ja ne leijuivat ilmassa hieman korkeammalla kuin minä itse. Ne olivat luonnonvalkoiset ja ne olivat kuin kaksi erillistä veistosta. Ne kuuluivat selvästi miehelle ja aloin miettiä mitä tämä nyt oli tarkoittavinaan. Käsi oli selvästi jonkin tai jonkun vasen ja se oli hieman normaalia lihaksikkaampi. Kyseessä oli siis vahva henkilö. Torsokin oli sangen adonismainen ja unohduin tuijottamaan sitä hetkeksi. Löin itseäni lujasti ohimolle kun tajusin mitä tein. Huokaisin ja katsoin yhä ruumiin osia.

”Mitä minun nyt pitäisi tehdä...” sanoin hiljaa ja hieman surullisesti.

Aloin jo ahdistua koska olin niin hämmentynyt tästä kaikesta. Yhtäkkiä kuulin taas sen hiljaisen äänen jostakin. En edelleenkään saanut selvää sanoista vaikka ääni oli hieman kovempi kuin aiemmin. Katsoin ruumiinosia ja otin kädestä kiinni kuin se olisi ollut parhaan ystäväni käsi ja normaalisti kiinni muussa ruumiissa. Puristin hellästi kättä ja totesin ettei se ollut nuken osa vaan yhtä lämmin ja pehmeä kuin elävän enkelin. Mietin miksi käsi ja torso olivat näin lähellä toisiaan mutta kuitenkin irrallaan. Jotenkin tunsin sisälläni että tämä oli nyt väärin. Yritin vetää kättä lähemmäs yläruumista ja se lähtikin liikkumaan ilmassa varsin kevyesti toista palasta kohti. Painoin kättä olkapään kohdalta niin että se painui kiinni torsoon. Kuului pieni lonksahdus, sen tapainen kuin luu olisi muljahtanut paikalleen. Niskavillani nousivat pystyyn ja ihoni meni kananlihalle äänen takia.

Hätkähdin mutta rauhoituin pian. Käsi alkoi puristaa omaa kättäni takaisin. Niin outoa kuin se olikin niin se tuntui rentouttavalta. Tilanne oli kaikin puolin kieroutunut, pitelin kädestä miestä jolta puuttui yli puolet kehosta ja tunsin oloni rauhalliseksi. Suljin silmäni ja huokaisin. Silloin kaikki taas pimeni ja kuulin hiljaisen äänen sanovan:
”Kiitos...”

To be continued. : P
Ich will nur ficken, ficken, ficken... <3333
User avatar
ItkevaEnkeli
 
Posts: 863
Joined: Mon May 29, 2006 6:22 pm
Location: Kokkola

Postby undertaker from hell » Mon Mar 10, 2008 6:19 pm

Ihanaa kun jatkoit viimein^^ Nähtävästi tauko ei ole haitannut laadun tasoa yhtään, pikemmin päinvastoin. Mites Angela selviää ton örvelin massusta? And who is that man? Jatkas Itkis pian.
He who invited death
[Was] born with an ill-fated punishment
Don't call his name
That [Man] will come again
undertaker from hell
 
Posts: 1409
Joined: Mon Jul 05, 2004 9:20 pm
Location: Vaasa, Finland. M22

Postby ItkevaEnkeli » Sat Mar 29, 2008 2:42 pm

No ootte kyllä laiskoja antaan kommentteja. : P Blääh. No julkaisempa kummiskin uuden osan ja elän toivossa että saisin rakentavaa.

Poika

”Angela? Angela!”
Kuulin ääniä mutten halunnut reagoida niihin. Minulla oli yhä rauhallinen ja hyvä olo. Jostain tosin alkoi hiipiä kehooni inhottava kivun tunne. Pian tunsinkin sen vahvimmin ja jouduin palaamaan maan pinnalle. Avasin hiljalleen silmäni ja erotin ympärilläni sumeita hahmoja. Makasin selälläni maassa ja he olivat kerääntyneet ympärilleni. Päätänikin alkoi hiljalleen särkeä ja laitoin käteni silmieni eteen koska valo ei ainakaan tehnyt hyvää tällä hetkellä. En nähnyt mitään kovin selvästi enkä toisaalta halunnutkaan. Lisäksi en jaksanut liikkua tai puhua, enkä varmaan olisi pystynytkään sillä kivut alkoivat olla uskomattoman kovia. Kuulin ympärilläni olevien hahmojen puhuvan:
”Luojalle kiitos. Hän palasi tajuihinsa”
”Mutta onko hän kunnossa?”
”Hänet pitänee viedä tarkastettavaksi, hän on saattanut saada jonkin tartunnan siltä hirviöltä”
”Mitä hänelle on tapahtunut? Ja minne se toinen vietiin?”
”Hiljaa! Hän kuulee. Antakaa hänelle jotain... Hänellä on edessään raskas prosessi jos hän aikoo vielä jatkaa elämistä”

Oloni paheni sitä mukaan mitä enemmän kuulin hahmojen puhetta. Sekä henkisesti että fyysisesti. Laskin käteni alas maahan ja annoin itseni vajota takaisin tajuttomuuden tuskalta pelastavaan tilaan.


~*~


Kun taas heräsin en ollut varma halusinko sitä todella. Oloni oli yhä huono ja en edelleenkään tiennyt missä olin. Lisäksi en nähnyt vieläkään selvästi joten en voinut edes päätellä sijaintiani. Mielessäni tosin kummitteli aikaisemmin näkemäni miehen yläruumis. Pohdin oliko se unta vai olinko oikeasti nähnyt sen, koskenut sitä ja vielä kaiken lisäksi nauttinut siitä. Punastuin hiukan kun muistelin tuota outoa tilannetta ja väitin itselleni etten tiennyt miksi poskeni alkoivat muistuttaa väriltään kypsiä tomaatteja. Oikeasti silloin oloni oli ollut niin rauhallinen ja hyvä että tavallaan kaipasin sitä nyt kun se oli ohi ja lähinnä tunsin vain sietämätöntä tuskaa ja häiritsevää tietämättömyyttä.

Yritin tarkentaa katsettani johonkin minkä näin sillä hetkellä vain sumeana harmaana möykkynä. Hetken väänneltyä naamaani luovutin ja suljin silmäni uudelleen. Unohduin unelmoimaan adonikseni loppuruumiista. Ehkä jos nyt nukahtaisin voisin yrittää löytää loputkin hänestä.

Juuri kun olin vaipumassa uudelleen uneen, kuulin outoja ääniä jostain kauempaa, ilmeisesti seinän takaa. Avasin silmäni huokaisten samalla raskaasti pettymyksen paistaessa siitä läpi. Kuuntelin paremman tekemisen puutteessa noita omituisia ääniä.
”Minne hänet on viety?! Tutkimusten ja hoidon pitäisi jatkua yhä!”
”Ei häntä ole viety minnekään. Hän vain katosi yllättäen”
”Miten se on mahdollista? Mitä ihmeen tunareita te oikein olette?! Odottakaahan vain kun hän kuulee tästä...”

Mietin kenestäköhän he puhuivat. Tai paremminkin kuka niin tärkeä henkilö oli kadonnut että siitä piti noinkin sydämellisesti vaahdota. Ainakin minulle oli nyt selvää että olin jonkinlaisella sairastuvalla kun täällä kerran hoidettiinkin henkilöitä. Toisaalta olin jo arvellutkin jotain sen suuntaista koska viimeksi kun olin juuri ja juuri ollut tajuissani olin kuullut että minut pitäisi viedä tarkistettavaksi. Nyt kun sijaintini oli selvillä, yritin taas tarkentaa katsettani siihen harmaaseen möykkyyn joka näytti kasvaneen siitä kun viimeksi katsoin.

”Oletko elossa?” möykky sanoi.
Hätkähdin niin että olisin noussut sängyltäni salamana ellei kipu olisi pakottanut minua pysymään makuulla. Voihkaisin ja mietin miksen ollut aikaisemmin tajunnut että samassa huoneessa kanssani oleva möykky olikin ollut elävä olento, en tosin tiennyt oliko se enkeli vai demoni.

”Anteeksi! En halunnut säikäyttää...”
”Kuka olet....?” mutisin hiljaa ja pitelin päätäni jota oli alkanut jyskyttää liian jännityksen johdosta.
Olento ei vastannut mitään jostain syystä. Näköni alkoi palautumaan, luultavasti säikähdyksen johdosta, ja pystyin jopa erottamaan että edessäni tosiaan oli elävä olento. Yllätyksekseni hän muistutti enemmän ihmistä kuin enkeliä. Hänellä oli ruskeat lyhyet hiukset ja hän oli varsin tavallisen näköinen nuori poika iältään noin 15-vuotias. Tavallisuudesta huolimatta kavahdin sitä ettei pojalla ollut siipiä selässään. Yritin taas nousta säikähdyksen johdosta salamana sängyn toiselle puolelle, mutta kivut eivät edelleenkään antaneet periksi ja suustani pääsi vain koriseva ääni ja päädyin takaisin selälleni sängylle.

”Anteeksi! Älä pelkää minua! Minulla ei ole ketään muuta johon luottaa! Kiltti... En tee sinulle pahaa... Älä sinäkin pelkää minua...”
Poika vajosi polvilleen puhuessaan. Hän oli aidosti peloissaan ja purskahtamassa itkuun. Pystyin vain arvailemaan mitä hän oli kokenut ennen minun luokseni tulemista. Rauhoituin itse täysin ja nyt minun kävi jopa sääliksi tätä outoa ilmestystä. Kysyin uudestaan:
”Kuka olet?”

Poika katsoi minua surullisesti ja edelleen hän epäröi vastata. Lopulta hän kuiskasi hiljaa:
”Olen kuollut...”
”Mitä?” kysyin epäilevästi.
”Olen kuollut!” poika sanoi kovemmalla äänellä.

En tiennyt mitä minun pitäisi sanoa. Poika oli selvästi shokissa sillä hän ei edes vastannut kysymykseeni. Ainakaan haluamallani tavalla. Oloni tuli hyvin vaivautuneeksi ja toivoin että poika olisi yhtäkkiä tullut tolkkuihinsa, noussut rauhallisesti ylös ja kertonut minulle asiansa. Toiveeksi se taisi valitettavasti jäädäkin. Poika jatkoi oudon tarinansa kertomista onneksi oma-aloitteisesti sen jälkeen kun sai koottua itsensä. Hän oli ilmeisesti vahvempi henkiseltä olemukseltaan kuin antoi nyt heikolla hetkellään ymmärtää.

”Muistan joutuneeni auto-onnettomuuteen ja seuraavaksi sairaalaan. Tarkemmin en osaa sanoa, kaikki tapahtui niin nopeasti. Sitten tapahtui jotain outoa ja heräsin täällä siivekkäiden ihmisten keskellä. He eivät kertoneet minulle mitään siitä missä olin tai keitä he olivat. He tuntuivat kaikki katsovan minua joko peläten tai inhoten. He toivat minut tänne ja eivät aio päästää minua pois ennen kuin he ovat tehneet minulle jotain outoja kokeita. Yritin päästä äsken ulos kun heidän katseensa vältti, mutten tiennyt minne mennä... Onneksi löysin sinut”

Ainakin minulle selvisi kuka oli ollut aiempien henkilöiden puheiden karkulainen. Pojan kertomus aiheutti minulle päänsärkyä tavallista enemmän. Kaikki oli todella outoa.
”Tuota... Minun on vaikea uskoa että olet edes alunperin ihminen, mutta jos vaikka ensin kerrot mikä minussa on niin erityistä?” kysyin epäröiden sillä minusta tuntui pahalta olla osallisena johonkin tämän tasoiseen juttuun.

Poika katsoi minua niin kuin minun olisi pitänyt tietää tämä kaikki jo ennestään. Hän kuitenkin hetken hiljaisuuden jälkeen vastasi hiukan ujosti:
”Ennen kuin minut tuotiin tänne heräsin sinun vierestäsi ja me molemmat makasimme keskellä verilammikkoa. Pelkäsin että se veri oli tullut minusta tai sinusta mutta näytit nukkuvan ja minulla oli ihan normaali olo, lisäksi sitä verta oli varmasti monta kymmentä ellei sataa litraa... Mutta kuitenkin, olit vielä tajuton mutta pidit minusta kiinni ja myöhemmin ajattelin että olit suojellut minua ennen kuin itse palasin tajuihini...”

Menin hiljaiseksi tuon tarinan johdosta. Poskeni punoittivat hieman sillä aloin tajuta mistä tässä oli kyse. Poika oli se niin sanottu eksynyt sielu ja minä olin siellä valkoisessa tyhjiössä, joka luultavasti oli jollain oudolla tavalla ollut sen demonin vatsa, yhdistänyt hänen kätensä ja torsonsa ja palannut todellisuuteen yhä hänen kädestään pidellen. Se minua hämäsi yhä että tämä poika oli kaukana lihaksikkaasta ja adonismaisesta. Hän oli kaikin puolin heiveröinen ja lihaksia oli vain sen verran että hän pysyi pystyssä. Lisäksi miten demonin vatsa voi muistuttaa valtavaa valkoista tyhjiötä? Jokin tässä selityksessä oli yhä vialla mutta se oli tällä hetkellä todennäköisintä.

”Tuota... Mitä minun pitäisi nyt tehdä?” kysyin viimein varovasti.
”Pelasta minut” poika vastasi päättäväisesti.

To be continued... : P
Ich will nur ficken, ficken, ficken... <3333
User avatar
ItkevaEnkeli
 
Posts: 863
Joined: Mon May 29, 2006 6:22 pm
Location: Kokkola

Postby undertaker from hell » Sat Mar 29, 2008 3:45 pm

Ei me olla laiskoja kommentoimaan, vaan laiskoja kirjautumaan ensin ja sitten kommentoimaan xD Mutta joo. Tää osa oli kuin "paluu arkeen" kaikesta tappelusta ja silleen, pituutta oli sopivasti ja laatu sitä parasta mahdollista.

Jatka pian my love.
He who invited death
[Was] born with an ill-fated punishment
Don't call his name
That [Man] will come again
undertaker from hell
 
Posts: 1409
Joined: Mon Jul 05, 2004 9:20 pm
Location: Vaasa, Finland. M22

Re: ItkevanEnkelin fanfic & fanart (viimeksi päiv. 29.3.)

Postby g-stealer » Wed Sep 21, 2011 8:51 pm

Ei millää pahalla mut petyin ku se eka stoori loppu ku kananlento :(
I'm your nightmare!
User avatar
g-stealer
 
Posts: 48
Joined: Sat Jul 02, 2011 8:34 pm
Location: Mu Area

Re: ItkevanEnkelin fanfic & fanart (viimeksi päiv. 29.3.)

Postby 0Xrocks0X » Sun Jan 20, 2013 8:55 pm

g-stealer wrote:Ei millää pahalla mut petyin ku se eka stoori loppu ku kananlento :(


Samoin! Olin ihan että "Hei, mitä nyt?! Ei, ei voi olla todellista..." Vähän niinku Awakin, ku se kerto olevansa raskaana. Kiltti, jatkaisit nyt! Tää uus tarinakin on todella hyvä, mutta mikä estäis sua jatkamasta vanhaa stooria?! Tiedän, että kun inspis puuttuu, on hankalaa kirjottaa, mutta lueskele jo kirjoittamaasi pätkää uudestaan ja yritä miettiä, miten olisi järkevää laittaa. Jos sulla on jo mietittynä loppuratkasu, ni ei se oo iso ongelma keksii mitä välis tapahtuu! :D (Pahempaa ois, jos ei ois hajuakaan, miten päättää tarina...) Jaa toi eka oli niin pelottavan hyvä! :twisted:

Ja mieti meitä lukijoita, miten paljon me jäädään paitsi, jos nyt lopetat pystyyn ton ekan stoorin! :cry:

Eli siis...

JATKOA!!! :twisted: 8) :mrgreen:
0Xrocks0X
 
Posts: 49
Joined: Fri Dec 21, 2012 10:01 pm

Re: ItkevanEnkelin fanfic & fanart (viimeksi päiv. 29.3.)

Postby Kitawa » Sun Jan 20, 2013 11:18 pm

ItkeväEnkeli näyttää viimeksi kirjautuneen foorumille vuonna 2009, mutta eihän sitä tiedä, jos ihmeitä tapahtuu. Toteutinhan miekin erään toivotun piirroksen kolmen vuoden tauon jälkeen. :)
I can do all things through Christ, who strengthens me. Phil. 4:13
User avatar
Kitawa
 
Posts: 932
Joined: Thu Jun 01, 2006 6:50 pm
Location: Suomi

Re: ItkevanEnkelin fanfic & fanart (viimeksi päiv. 29.3.)

Postby 0Xrocks0X » Sat Jan 26, 2013 10:55 pm

Kitawa wrote:ItkeväEnkeli näyttää viimeksi kirjautuneen foorumille vuonna 2009, mutta eihän sitä tiedä, jos ihmeitä tapahtuu. Toteutinhan miekin erään toivotun piirroksen kolmen vuoden tauon jälkeen. :)


Toivotaan niin, Kitawa. Muussa tapauksessa...: :cry:
0Xrocks0X
 
Posts: 49
Joined: Fri Dec 21, 2012 10:01 pm

Previous

Return to Lordi fanfic


Who is online

Users browsing this forum: No registered users and 2 guests