Euroviisuissa kyseisestä bändistä ensimmäisen kerran kuulin. Nyt joku tietysti miettii, että miten on mahdollista, että ei muka edes wylamia kuullut silloin 2002-2003, mutta rehellisesti sanoen elin tuolloin musiikin suhteen melko kaapissa, ja kuuntelin vain sitä yhtä tiettyä lempibändiäni, joka on nykyään siirtynyt suomi-iskelmän puolelle. Lisäksi tuohon aikaan en pitänyt hevistä laisinkaan, koska en juuri tiennyt siitä mitään muuta, kuin sen yhden bändin josta molemmat vanhempani kovasti pitävät, ja sisaruksieni kanssa kovasti vastustimme tätä bändiä, ja siinä samalla koko tuota musiikkityyliä, osittain ihan vain periaattesta. Hevi kun itselleni oli yhtä kuin tuo yksi bändi, jota silloin vihasin, enkä kyllä pidä siitä erityisemmin vieläkään, niin heviäkin siinä samalla vastustin. Tosin muistan kyllä alakouluikäisenä joskus kuulleni koulun levyraadeissa ja muissa vastaavissa joitain hevibiisejä ja pitänytkin niistä, joten kyllä minussa on aina tainnut se raskaamman musiikin diggailija majailla, vaikken sitä tiennytkään.
Ja sitten itse siihen miten innostuin Lordista: no, Viisujen suomen karsinnoissa, en nyt muista mistä niistä kuulin Lordia ja heti kuulemma pitänyt musiikista, itselläni ei mitään vahvaa muistikuvaa tuosta jostain syystä ole. Sitten kun tulivat ne viisut, niin koko perheen voimalla sitä Lordia kannustettiin ja jännitettiin pisteidenlaskennan aikaan. Muistan muuten tuon varsinaisen finaaliesityksen ajan pelänneeni että Eiska kaatuu hyppiessään ympäri lavaa tai jotain muuta katastrofaalista tapahtuu
No, mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja viisut voitettiin, kuten kaikki varmasti tietävät. Siinä sitten varmaan seuraavat viikko tai pari kuunneltiin ja katsottiin jatkuvasti sitä Lordin esitystä, volumet aivan täysillä. Sitten muutaman viikon päästä päätin hommata itse levynkin, joka oli siis The Arockalypse. Pidin levystä aivan järjettömän paljon, ja saman tien hylkäsin kaikki vanhat suosikkibändini, sillä niissä ei yksinkertaisesti ollut enää mitään hienoa, kun olin saanut käsiini jotain, mikä pesee ne aivan kuusi nolla.
The Arockalypseä kuuntelin siis jatkuvalla syötöllä melko kauankin ennen kuin hankin muut levyt. Jotenkin ajattelin, että kun Arockalypse oli niin mahtava, niin muut levyt eivät millään voisi olla sen tasoa, sillä aiemmilla suosikeillani näin oli ollut: jos yksi levy on hyvä, niin sitä edeltävät ja sen jälkeen tulleet olivat sitten melko huonoja, tai eivät vain iskeneet. Kerran, ollessani tuona kesänä 06 ystäväni perheen kanssa reissussa, eräässä kaupassa näinkin nuo kaksi aiempaa levyä, mutten niitä ostanut, juuri tämän syyn takia. Ystäväni veli kuitenkin osti Get Heavyn, ja pyysin saada kuunnella sitä. Ja ei helskatti, kun heti ensimmäisen kappaleen jälkeen kadutti niin pärkkeleesti etten niitä ollut ostanut. Mutta entäs kun päästiin Not The Nicest Guy:hun, en tiedä mikä siinä oli, mutta se iski heti. Aivan heti, aivan alusta. Se oli jotain sellaista, mitä en ole koskaan kuullut, ja se tunne jotain sellaista, mitä en ole koskaan, en ennen sitä, enkä sen jälkeen, kokenut. Koko kappale oli vain silkkaa mahtavuutta, ja on vieläkin ehdoton suosikkini Lordin tuotannosta. Halusin heti kirjoittaa kappaleen sanat ylös, että muistaisin sen aina. No, sanat kirjoitin, mutta kappaletta en jostain syystä kuullut kuin vain sen kerran.
Kotiin päästyäni en kuitenkaan jostain syystä heti rientänyt kauppaan ostamaan levyjä, syytä en tosin tiedä. Kuitenkin, jonkin ajan päästä löysin MDH:n ja sieltä jäsenten haastattelut. Tämä oma muumiommehan se siellä haastattelun lopussa sanoo; We never leave you lonely, joka toi mieleeni heti tuon ihanaisen NTNG -kappaleen. Kaivoin kirjoittamani sanat esiin, ja aloin mielessäni laulaa kappaletta, muistinkin sen melko hyvin, ainakin kertsin. Se iskostui päähäni, eikä lähtenyt sieltä pois. Sitten ilmoitin äidilleni, että nyt olisi aivan pakko saada pari levyä. Sainkin Get Heavyn ja The Monsterican Dreamin heti seuraavana päivänä, ja myöskin monsterican osoittautui valtavan hyväksi levyksi.
Sitä en tiedä, olisinko hankkinut lopulta muutkin Lordin levyt, jos en olisi Get Heavya silloin kuullut. En tiedä myöskään sitä, olisinko hankkinut levyjä siinäkään tapauksessa, että en olisi lukenut tuota Amenin haastattelua. Joka tapauksessa nyt olen hyvin iloinen, että kävi niin kuin kävi. Niin monesta asiasta olen Lordille kiitollisuudenvelassa varmasti koko loppuikäni, ja niin mahtava bändi tämä on, että ilman sitä elämäni olisi varmasti paljon köyhempää.
Tulipas tästäkin taas pitkä. Mikäli joku tämän jaksaa lukea, kiitos.